Ulkona on
kaatosade mut ei haittaa. Me lähdetään tänään lastenmuseoon ja vietetään siellä
koko päivä. Jostakin löysin itsestäni sen supermutsin ja tarjoilin aamiaiseksi
pannareita ja munakokkelia ja mansikoita, ja vielä kermavaahdot pannareille.
Eväslaukkuun tuli pakattua voileipiä, jugurttia, juustoa, rusinoita,
mansikoita, viinirypäleitä, keksejä, hedelmänahkaa... ehkä niillä yhden päivän
pärjää. Mulla on niin sanotusti high hopes tän päivän suhteen ja tosisesti
toivon ettei se kadu just siihen – mun oletukseen siitä et tänään kaikilla on
kivaa.
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
Nams. Ihana päivä ja ihana supermutsi<3<3<3
VastaaPoista