Sain tänään kaksi
kommenttia joihin haluun vastata tässä. Toinen kysyi meidän kielipolitiikasta ja
sen perusteista ja lasten tunnekielestä ja toinen taas yksityisyydestä tai
oikeastaan enneminkin siitä miltä musta tuntuis jos lapset jonaki päivänä
eksyis tänne ja lukis mun kirjoitukset.
Kielipoliittisista
asioista oon kirjoittanut kahdesti otsikoilla "kielikysymys toiseen kertaan" ja "Päivä 80 -kielikysymys" ennenkin. Sen sijaan että linkittäisin ne
edelliset kirjoitukset vastaukseksi kommenttiin haluun palata aiheeseen vielä
uudelleen. Ennen kaikkea siksi että vaikka perusteet ja perustelut ei muutu,
muuttuu omat ajatukset ja siitä tekstistä muotoutuu aina vähän omanlaisensa ja
siitä saa taas uudenlaista näkökulmaa meidän valintoihin.
Kysymyksen tai
kommentin pohjana oli ihmisen tunnekieli ja sen muodostuminen. Mä mietin omaa
tunnekieltäni enkä tiedä mikä se on. Mun äidinkieli on periaatteessa ruotsi,
mutta koen ruotsia vahvemmaksi suomen ja toisaalta tänä päivänä sitä suomea
vahvemmaksi englannin. Mun unissa ei ole selkeetä kieltä, siis niin et osaisin
sanoa uneksivani suomeksi tai ruotsiksi tai englanniksi. Ajatus taas kulkee
sillä kielellä jota satun puhumaan tai jos en puhu niin ajatus menee aiheesta
riippuen joko suomeksi tai englanniksi, joskus harvoin ruotsiksi. En osaa sanoa
mikä on se mun tunnekieli. Terapiassa olen hyvin kyennyt käymään myös
englanniksi, enkä kokenut ettenkö olisi osannut ilmaista itseäni.
Meillä kotona
puhuttu suomi on aika suppeeta. Se rajoittuu lähinnä jokapäiväisiin asioihin ja
harvemminhan se kotona arkiasioissa käytetty kieli on kovin monipuolista. Koska
meistä kumpikaan ei juuri käytä suomea kodin ulkopuolella – mä suomikoulujengissä
– ei se kieli myöskään pääse kehittymään vaan oikeastaan kuihtuu.
Lasten tunnekieli
on selkeästi englanti. Jos mentäis kommentin kirjoittajan mallin mukaan pitäis
mun puhua lapsille ruotsia, L:n suomea ja ympäristön englantia. Tällaisiakin
perheitä on, siis niitä joissa lapset kasvaa käytännössä kolmeen kieleen.
Lopuksi tullaan
siihen kohtaan meidän perheen historiaa missä meillä oli lähes nelivuotias
lapsi joka ei oikeastaan puhunut ymmärrettävästi yhtään mitään kieltä ja joka
ymmärsi niitä kahta ympäristön kieltä vähintäänkin hatarasti. Samassa paketissa
meillä oli ne kaksospojat joiden kaksivuotissynttärit lähestyi kovaa vauhtia
eikä toinen niistä puhunut yhtään mitään kieltä laisinkaan vaan pojilla oli
yhteinen ”salakielensä”. Oli siis pakko valita. M:lla oli edessä ”early
intervention” ja rankka kuntoutusprosessi ja sen prosessin ainoa mahdollinen
kieli oli englanti. Päätettiin siis keskittyä siihen ja pudottaa meidän lasten
kommunikaatiosta, tai pikemminkin yrityksistä kommunikoida, suomenkieli
kokonaan. Näinpä meillä puhutaan englantia lasten kanssa ja me aikuiset sit
keskenämme puhutaan suomea.
Tästä tullaan
aasinsiltaa siihen toiseen kommentiin ja ajatukseen siitä että meidän lapset
jossakin vaiheessa löytäisivät blogin ja lukisivat ne mun kaikkei hauraimmat
ajatukset ja hetket. Ensinnäkin todennäköisyys sille että yksikään meidän
lapsista oppis lukemaan suomea on häviävän pieni, ei niin että mulla olis
mitään sitä vastaan – päinvastoin. Toiseksi oon monesti salaa surrut sitä etten
näitä ajatuksia pysty heidän kanssaan jakamaan. Mielelläni olisin antanut
aikuisille lapsilleni nämä tekstit luettavaksi, ihan vain senkin takia että he
itse ymmärtävät miten monimutkainen ja monimuotoinen prosessi vanhemmuus on ja
samalla sen että mä en ole ihmisenä heidän yläpuolellaan vaan samalla viivalla,
ja tasa-arvoinen ajatuksiltani ja kyvyiltäni. Tavoite ei siis ole kirjoittaa lapsilta salassa.
Kiitos asiallisesta vastauksesta uteluihini. Ainakaan kirjoituksistasi ei huomaa että suomenkielesi olisi kuihtunut :) Kirjoitat tosi hyvin ja aiheet ovat myös mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä.
VastaaPoistat.Anonyymi joka kyseli kotikielestä
Asialliseen kysymykseen asiallinen vastaus :) Enpä mä epäasiallisia kysymyksiä ole vielä koskaan saanutkaan. SE kieli mitä kotona tulee puhuttua on aika rajoittunutta ja suppeeta ja kun kahdestaan L:n kanssa puhutaan on siinä seassa myös englantia tai sitä kuuluisaa finglishiä ;)
PoistaTämä aihe aina herättää minussa paljon ajatuksia ja tunteita, mutta tuskin saan ne selvästi kirjoitettua ylös. Koen olevani kielipuoli identiteetiltäni. Vanhempien parhaistakaan yrityksistä huolimatta puhua omaa äidinkieltään ei se aina riitä. Olen kyllä samaa mieltä siitä että pitäisi yrittää puhua sitä lapsilleen, varsinkin omaa tunnekieltä. Mutta on hassua miten kieli on saman aikaa niin henkilökohtainen ja kuitenkin julkinen asia, muokkaa mieltämme ja minuutta, ja silti niin riippuvainen ympäristöstään. Sotiakin siitä on aloitettu. Niinhän me kai ollaan ihmisinä, sosiaalisia eläimiä.
VastaaPoistaÄitini yritti puhua lapsilleen ruotsia. Kaikki paitsi nuorimmainen (joka oli 1-v kun muutimme eri alueelle) pani vastaan. Meitä kiusattiin hurreina. Muutimme eri alueelle jossa on pitkät ruotsinkieliset perinteet. Kävin ruotsinkieliset koulut mutta kotona puhuimme suomea (paitsi yhä pikkuveljen kanssa). Tuli kielimokia koulussa. En ymmärtänyt sitä miksi jotkut opettajat olivat minulle siitä niin ilkeitä. Marssittivat luokan eteen esimerkkinä siitä miten asioita ei tehdä. Sukunimeni oli suomalainen ja tulin saastuttamaan puhdasta ruotsinkielistä hegemoniaa. Kunnassa vallitsi kova kieliriita. En 7-vuotiaana tajunnut olevani sen uhri, koin olevani vain huono.
Pitkälle lukioon ihmettelin sitä että eri opettajilta sain nelosia tai kymppejä, tehtyäni ihan samoja asioita. Yhden nelosen esseen putsasin kielivirheistä, lähetin satukilpailuun (josta opettajani oli sen rankannut pois), ja voitin palkinnon. Muuten hyvä, mutta haaveeni toimittajan urasta kariutuivat huonoon keskiarvoon ja itsetuntoon.
Suomenkielestä sain kymppejä opiskelematta laisinkaan pelkän intuition avuin, vuodesta toiseen opettaja jankutti illatiivit ja ablatiivit, Kalevalaan emme koskeneet vaikka suomalaisia oltiin.
Kaikesta huolimatta ruotsi oli yhä tunnekieleni. Laskin ruotsiksi, puhuin eläimille ruotsiksi, ruotsin kirjoja lukiessani uin kevyesti, suomenkielisiä lukiessani koski tulee vastaan.
Sain ensimmäisen lapseni ulkomailla. Tuli kielivalinta. En pystynyt opettamaan hänelle kaksi vierasta kieltä ilman tukijoukkoja, valitsin suomen, sillä halusin opettaa hänelle suomalaista kulttuuria. Suomessa olisin valinnut ruotsin. Kaipaan ruotsia yhä, mutta nyt englanti on sivuttanut sen mielessäni. Paitsi kun kuuntelen suomenruotsia nettiradiosta, on kuin kietoisin pehmoisen viltin ympärilleni.
Lapseni puhuvat kaikki eritasoista suomea, riippuen siitä kuinka kauan he ovat asuneet Suomessa. Itseäni en voi paljon kiittää, sillä joka päivä sattuu läheltä-piti tilanteita jolloin valitsen englannin. En halua että lapseni jäävät auton alle kielen takia. Mutta siitä lähtee "slippery slope" englantiin. Oli myös ikävää kun koululainen päätti jonkun aikaa olla kertomatta minulle kuulumisiaan koulusta kun ei osannut tai jaksanut kääntää niitä. Hän ohitti minut ja meni isälleen. Sanoin, kerro vain englanniksi, ja yritin toistaa suomeksi parhaani mukaan.
Kotona Suomessa perhepöydässä voi kuulla suomea, ruotsia, englantia, ranskaa, portugalia. En edes välillä tajua millä kielellä mikäkin asia tulee, tajuntani imee kaiken. Pikkuveljellä oli muuten dysleksia ja vaikeuksia koulun alussa, äitiäni kiellettiin sekoittamasta häntä omalla tunnekielellään, Närpiön murteella...
Ironista kyllä, toimin kieliammattilaisena. Editoin arvostettua englanninkielistä tiedejulkaisua. En omaa englannin tutkintoa. En aina osaa pilkun paikkaa. Kukaan ei hirtä minua siitä. Eikä vie luokan eteen häpeämään.
Kirjoitat Melina tosi, tosi hyvin ja saat ilmaistua sellaisiakin ajatuksia joita en itse osannut.
PoistaMä taas seisoin suomenkielisessä koulussa ruotsinluokan edessä ja ruotsinopettaja nauroi mulle :) Ruotsinkielinen sukunimi, suomenkielinen koulu. Puhuin kuulemma keittiöruotsia. Oon aina välttänyt puhumasta omasta ruotsinkielisyydestäni, kun se nyt muutenkin tuntuu niin ruosteiselta ja hukkuneelta. Lapsuuden kulttuuriperimä on kuitenkin ihan puhtaasti suomenruotsalainen.
Mä luen nykyään oikeastaan mieluiten englantia, toisiksi mieluiten suomea ja kolmantena vasta ruotsia. L ilmaisi kans meidän keskustelussa hyvin sen ettei sitä kiinnitä huomiota näihin kolmeen kieleen ja erottele niitä toisistaan kielinä, siis arkielämässä. Ne vaan soljuu sekaisin ja ristikkäin ja tosiaan on aivan se ja sama mitä kukakin puhuu.
Kiitos :) Se on kyllä hassua miten kielellä voi loukata toista, käyttää sitä aseena tai sulkea pois yhteisöstä, vallankäyttöä parhaimmillaan. Mikäköhän on keittiöruotsi? Eihän se ole lapsen vika miten tai mitä kieltä hän käyttää. Nyt jälkikäteen ymmärrän kyllä kuinka suomenkieleni koettiin uhkaksi ruotsinkielisellä alueella joka kamppaili elintilastaan. Mutta tosiasia on että vähemmistöjenkin pitää osata sulattaa uusia vaikutteita tai ne kuihtuvat pois. Jos kohtelu olisi ollut vastaanottavampaa, olisin itsekin varmemmin jäänyt ankkalammikkoon.
VastaaPoistaTäytyy vielä sanoa, että jos yhtään olisin tuntenut etten voisi puhua lapsille yhtä hyvää suomea kuin ruotsia, olisin kyllä valinnut ruotsinkielen vaikka se olisi tarkoittaut sitä että he olisivat vieraantuneet suomenkielestä - minulle onneksi valinta oli fifty/fifty.
Vaikka puhun englantia hyvin, en voi sanoa nauttivani yhtälailla englanninkielisestä kirjallisuudesta. Se jotenkin tuntuu kliiniseltä, ei siitä koskaan ole tullut tunteisiin vetoavaa kieltä.
Mutta joo, voisin jatkaa tästä loputtomiin, vielä vaikka kuinka suomalainen, 50-luvulla Suomesta lähtenyt anoppini on jämähtänyt ITSENÄISYYSAIKOJEN kieliriitohoin, elää jossain kummallisessa aikakuplassa täällä ja tuomitsee minut näiden ennen sotia juontuvien arvojen mukaan. Isänsä aikonaan käänsi nimensä suomenkieliseen asuun... En tajunnut kuin vasta myöhemmin kuinka paljon hän karsasti suomenruotsalaisuuttani ja pelkäsi että valitsen ruotsinkielen lastenlapsilleen. Olisi kyllä piruuttani pitänyt, sillä hän yhä pitää sitä vastoin minua eikä ole ollut paljon avuksi opettamaan lapsille suomea. Olen hänelle Ruotsalainen isolla ärrällä, vaikka en tiedä mikä viikinki sen sukuni sieltä toi, hänet toi esi-isä 1700-luvulla Ruotsista... En ymmärrä tätä vastaikkainasettelua mutta syynsä kullakin.
Voi anoppia :/ Mun anoppikin pitää mua salaa hurrina, muttei sentään asiaa ota esille.
Poista