Siirry pääsisältöön

joskus löytää etsimättä


Sunnutai-aamun ihanuutta. Tuoreleipä tuoksuu keittiössä, edessä kuppi kahvia. Kohta saa aamiaista ja sit olis tärskyt Jessen kanssa.

Mä oon miettinyt siitä saakka kun edellisen kerran aiheesta kirjoitin. Hetken tuntui jopa siltä ettei se olekaan mua varten. Viime sunnuntaina en eds mennyt kirkkoon. Lähinnä siksi että saamani palute – ihan asiallinen sellainen – sai mut miettimään oonko tosiaan vaan kalastelemassa kermaa kakusta antamatta mitään itsestäni. Kyllä tää kristillisyys kuitenkin on mun juttuni. Silläkin uhalla, että se ei sovi normeihin tai siihen pakettiin jonkalaiseksi joku sen hahmottaa. Mä hahmotan tän näin ja se on tällaisena mua varten hyvä. En mä Jeesusta etsinyt mutta se löysi mut.

Se että omassa ahdasmielisyydessäni karsastan tietynlaista kristillisyyttä jonka koen ahdasmieliseksi on aika maallinen ongelma samoin kuin se että joku pitää mua oman edun tavoittelijana. Loppupeleissähän nää kai ratkaistaan kai jossakin muualla kuin meidän tavallisten kuolevaisten kesken. Jospa kaikki sittenkin pääsis sinne taivaaseen tai ikuiseen rauhaan tai uuteen elämään, mikä se nyt kellekin onkaan. En usko Jumalan rangaistukseen. Ehkä elämä vielä opettaa toisin.

Äitinä musta on makeeta nähdä kuinka oma lapsi autossa ristii kätensä, luoden katseensa niihin pieniin käsiin ja rukoilee Jumalaa auttamaan äitiä ja isää valitsemaan paremmat keksit kaupassa ensi kerralla. Minä en ole lastani osannut opettaa rukoilemaan, aihe kun on vaikea itsellenikin. On kaunista nähdä jonkun osaavan pyytää apua noinkin arkiseen asiaan. Onko turhaa rukousta olemassakaan?


Kommentit

  1. Mua jäi kiinnostamaan, saiko teidän lapset sit parempia keksejä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih! Tää rukous lausuttiin autossa matkalla kaupasta kotiin joten jää nähtäväksi ;)

      Poista
  2. Mä olen puhtaasti pakana, eronnut kirkosta. Eikä lapsiakaan ole kastettu. Erosimme kirkosta siitä syystä, että moni asia soti täysin arvomaailmaani vastaan. Kuten naispappeuden vastustaminen ja kirkon homofobisuus. Näiden epäkohtien sanotaan perustuvan Jumalan sanaan, Raamattuun. Mutta sen Raamatunkin on kirjoittanut vain ihminen, pari tuhatta vuotta sitten. Ei siis silloinkaan Jumala. Ajat ovat sen jälkeen muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet ja silloin myös Raamatun tulkinnan tulisi mielestäni muuttua. Harva sitä muutenkaan kirjaimellisesti noudattaa. Toki Raamatussa on todella paljon hyvää edelleen mutta osa asioista on vaan oman aikakautensa tuotetta ja sellaisena se olisi hyvä nähdä. Sama koskee tietenkin myös muslimeita ja heidän Koraaniaan.. ja muita uskontokuntia. Jos (joku) Jumala on olemassa, haluan uskoa, että hän on varmasti hyvä ja armahtavainen. Eikä hän tuomitse sinun tapaasi uskoa. Ei kukaan ihminen voi mielestäni päättää ja tuomita, onko kristittynä "riittävän" hyvä. Jos joku tuomitsee ja arvioi, niin eiköhän se ole se Jumala. Jos Jumalakaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin ajattelen tästä niin että Kirkko itsellään on ihan eri asia kuin raamattu ja se Jeesus itse. Kristillisiäkin kirkkoja on niin monenlaisia ja yksi lukee sen raamatun yhdellä tapaa ja toinen toisella. Mä liityin tähän omaani, koska siellä se ajatusmaailma ei sodi mun omia ajatuksia vastaan ja eilenkin siinä vieressä istui naispari.

      Mä olen ihan samaa mieltä siitä ettei ihminen voi toisen puolesta päättää kuka saa rakastaa ja näinpä olen ylpeä siitä että meidän osavaltio oli siellä ensimmäisten joukossa laillistamassa homoavioliiton. Mä en myöskään ymmärrä miksi lapsella pitäisi olla äit ja isä eikä yhtä hyvin isä ja isä tai äiti ja äiti.

      Pappeuskaan ei mun mielestä ole sukupuoli- tai suuntautumis sidonnainen asia vaan kutsumus, joka toisilla on.

      Mä olen itse päättänyt uskoa siihen hyvään ja armahtavaan Jumalaan, muista viis :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi