luulin liikaa

Laskiasisunnuntai. Se olis sit pullaprojekti. Pullaa on viimeksi leivottu... en muista koska. Ei meillä ollut pullaa edes jouluna. Joo, haluan toki tarjoilla jälkikasvulle suomalaisen kulttuurielämyksen, mutta ennen kaikkea mä itse haluan laskiaispullaa... pulla, kermaa, mantelimassaa. Sokeria oon joulukuun viimeisen jälkeen syönyt sinä viikonloppuna kun oltiin Kanadassa ja kaksi runskin torttua. Tänään syön laskiaispullaa – ainakin viis tai kuus – ja sit seuraava sokeripyhä taitaa olla pääsiäinen maaliskuun lopussa.

Ja se sunnuntairuoka. Kanapataa? Olis kivaa syödä jotain hauskempaa, mutta ehkä siitäkin saa ihna hauskaa. Lapset sitä ei syö, joten sen voi suunnata sovinnolla ihan vaan meille aikuisille.

Mä näin tässä taannoin sellaisen sarjakuvan missä äiti neuvoo toista äitiä. Neuvominen ja omien kokemusten jakaminen on hyvä asia jos se jakava osapuoli muistaa että se mikä omalla lapsella on toiminut ei ehkä toimi jollakin muulla, etenkään jos sen jonkun muun lapsi on erityislapsi. Siinä sarjakuvassa siis joku täti-ihminen neuvoi autistin äitiä ja tää autistin äiti totes että – ”en tiennytkään että olet autismispesialisti, odota kun otan muistiinpanoja...” Mä en edes muista mistä tähän keskusteluun taas päädyttiin mut jotenkin me keskusteltiin yhtäkkiä ruokarajoitteisista lapsista ja vastapuoli oli selkeästi sitä mieltä et me ei vaan olla yritetty tarpeeks.

 - M ei syö oikein mitään ja mä tiedän että se ei ole aistiyliherkkyyttä vaan enneminkin käyttäytymiseen liittyvä ongelma

- ai, mitä se syö?

- just nyt se syö lähinnä jugurttia. Ens viikolla voi olla et se syö pelkkiä kananmunia tai juustoa tai banaaneja tai mansikoita tai kuka tietää mitä se päättää seuraavaksi syödä tai olla syömättä.

- ootteko kokeillut vaan olla sitkeitä ja tarjota sille vaan sitä samaa ruokaa kuin muutkin syö? Tarjoatte vaan uusia asioita useaan kertaan. Ainakin viisitoista kertaa pitää kokeilla uusia makuja.

- joo ollaan. Se ei syö. Se voi olla monta vuorokautta syömättä yhtään mitään. Se maistaa jos haluaa ja jos ei halua niin ei maista. Ei edes lahjomalla.

- ei voi olla totta!

- joo, on se.

- se varmaan täyttää vatsansa välipaloilla.

- meillä ei tarjoilla välipaloja.

- korvaakohan se ruuan kaloreita maidolla tai mehuilla?

- ei. M juo vaan vettä.

- no, sit sen täytyy olla tosi laiha.

- niin se onkin. Laiha.

Pojat ottaa valitettavasti mallia siskostaan, mutta ne on kuitenkin tässä asiassa tavallisia tai ainakin tavallisempia. Niitä voi lahjoa, uhkailla ja kiristää. Nämä keinot ei toimi M:n kanssa.

Pihalla pitäis puuhailla. Siirtää ja nostaa pionipenkki, leikata vadelmapensas ja mustikat, laittaa ”etana-aidat”. Sitä ennen olois mukavaa jos toi sumu vähän hälvenis ettei olis ihan niin kylmä.

En jaksa lähteä kirkkoon. Tai en halua lähteä M:n kanssa yhtään mihinkään. Me ei tiedetä mikä sitä vaivaa, mut joku vaivaa. Aamulla L ei meinannut kelvata millään ja mä painoin vaan tyynyä pääni peitoksi siinä vaiheessa kun kuului ulina: ”En haluu sua, mä haluun mun mamman...”

Mulle keran yks kolleega - toinen autistin äiti - sanoi et just kun ajattelee et tää hommahan on hanskassa ja mä osaan tän ja meidän elämä sujuu tulee se hetki kun "autism strikes back". Musta tuntuu et me ollaan nyt siinä hetkessä. Useamman viikon tai ehkä pari kuukauttakin ehdin jo ajatella et mehän osataan tää. Me ollaan löydetty käyttöohjeet meidän lapselle tai ehkä se on itse edistynyt niin paljon et elämästä on tullut suorastaan helppoa... M on "parantunut" tai me ollaan opittu ja M on oppinut hallitsemaan tätä. Kakan matjat. Kyllä se edelleen on autisti ja me autistin vanhempia. En tosissaan lähde sen kanssa lomalle mihinkään muualle kuin lomataloon enkä paljon mitään muutakaan, en vaikka elämä ON helpompaa ja se on edeistynyt ihan valtavasti. Luulin liikaa.