Siirry pääsisältöön

luulin liikaa


Laskiasisunnuntai. Se olis sit pullaprojekti. Pullaa on viimeksi leivottu... en muista koska. Ei meillä ollut pullaa edes jouluna. Joo, haluan toki tarjoilla jälkikasvulle suomalaisen kulttuurielämyksen, mutta ennen kaikkea mä itse haluan laskiaispullaa... pulla, kermaa, mantelimassaa. Sokeria oon joulukuun viimeisen jälkeen syönyt sinä viikonloppuna kun oltiin Kanadassa ja kaksi runskin torttua. Tänään syön laskiaispullaa – ainakin viis tai kuus – ja sit seuraava sokeripyhä taitaa olla pääsiäinen maaliskuun lopussa.

Ja se sunnuntairuoka. Kanapataa? Olis kivaa syödä jotain hauskempaa, mutta ehkä siitäkin saa ihna hauskaa. Lapset sitä ei syö, joten sen voi suunnata sovinnolla ihan vaan meille aikuisille.

Mä näin tässä taannoin sellaisen sarjakuvan missä äiti neuvoo toista äitiä. Neuvominen ja omien kokemusten jakaminen on hyvä asia jos se jakava osapuoli muistaa että se mikä omalla lapsella on toiminut ei ehkä toimi jollakin muulla, etenkään jos sen jonkun muun lapsi on erityislapsi. Siinä sarjakuvassa siis joku täti-ihminen neuvoi autistin äitiä ja tää autistin äiti totes että – ”en tiennytkään että olet autismispesialisti, odota kun otan muistiinpanoja...” Mä en edes muista mistä tähän keskusteluun taas päädyttiin mut jotenkin me keskusteltiin yhtäkkiä ruokarajoitteisista lapsista ja vastapuoli oli selkeästi sitä mieltä et me ei vaan olla yritetty tarpeeks.

 - M ei syö oikein mitään ja mä tiedän että se ei ole aistiyliherkkyyttä vaan enneminkin käyttäytymiseen liittyvä ongelma
- ai, mitä se syö?
- just nyt se syö lähinnä jugurttia. Ens viikolla voi olla et se syö pelkkiä kananmunia tai juustoa tai banaaneja tai mansikoita tai kuka tietää mitä se päättää seuraavaksi syödä tai olla syömättä.
- ootteko kokeillut vaan olla sitkeitä ja tarjota sille vaan sitä samaa ruokaa kuin muutkin syö? Tarjoatte vaan uusia asioita useaan kertaan. Ainakin viisitoista kertaa pitää kokeilla uusia makuja.
- joo ollaan. Se ei syö. Se voi olla monta vuorokautta syömättä yhtään mitään. Se maistaa jos haluaa ja jos ei halua niin ei maista. Ei edes lahjomalla.
- ei voi olla totta!
- joo, on se.
- se varmaan täyttää vatsansa välipaloilla.
- meillä ei tarjoilla välipaloja.
- korvaakohan se ruuan kaloreita maidolla tai mehuilla?
- ei. M juo vaan vettä.
- no, sit sen täytyy olla tosi laiha.
- niin se onkin. Laiha.

Pojat ottaa valitettavasti mallia siskostaan, mutta ne on kuitenkin tässä asiassa tavallisia tai ainakin tavallisempia. Niitä voi lahjoa, uhkailla ja kiristää. Nämä keinot ei toimi M:n kanssa.

Pihalla pitäis puuhailla. Siirtää ja nostaa pionipenkki, leikata vadelmapensas ja mustikat, laittaa ”etana-aidat”. Sitä ennen olois mukavaa jos toi sumu vähän hälvenis ettei olis ihan niin kylmä.

En jaksa lähteä kirkkoon. Tai en halua lähteä M:n kanssa yhtään mihinkään. Me ei tiedetä mikä sitä vaivaa, mut joku vaivaa. Aamulla L ei meinannut kelvata millään ja mä painoin vaan tyynyä pääni peitoksi siinä vaiheessa kun kuului ulina: ”En haluu sua, mä haluun mun mamman...”

Mulle keran yks kolleega - toinen autistin äiti - sanoi et just kun ajattelee et tää hommahan on hanskassa ja mä osaan tän ja meidän elämä sujuu tulee se hetki kun "autism strikes back". Musta tuntuu et me ollaan nyt siinä hetkessä. Useamman viikon tai ehkä pari kuukauttakin ehdin jo ajatella et mehän osataan tää. Me ollaan löydetty käyttöohjeet meidän lapselle tai ehkä se on itse edistynyt niin paljon et elämästä on tullut suorastaan helppoa... M on "parantunut" tai me ollaan opittu ja M on oppinut hallitsemaan tätä. Kakan matjat. Kyllä se edelleen on autisti ja me autistin vanhempia. En tosissaan lähde sen kanssa lomalle mihinkään muualle kuin lomataloon enkä paljon mitään muutakaan, en vaikka elämä ON helpompaa ja se on edeistynyt ihan valtavasti. Luulin liikaa.


Kommentit

  1. täytyy kommentoida tohon syömäjuttuun - ihan vaan peruskoulupohjalta ;). (=siis ihan ilman tuota A-komponenttia)

    Tuo nuorimmainen on meillä valikoiva. Todella valikoiva. Pieniruokainen ja valikoiva.
    Kuusi vuotta (ainakin) yritin sitkeästi tarjota sitä samaa kuin kaikille muille mallilla "syöt tai olet nälkäinen".
    Ei ollut kivaa kenelläkään.
    Jos ei maistunut, se ei syönyt; ehkä närvi vähän jotain, nuoli lautasen reunaa ja joi vettä päälle... ja itki/kiukutteli loppupäivän kun oli nälissään.

    Sit kun luovutin ja rupesin suosiolla tarjoamaan sellaisia juttuja, joita lapsi söi, alkoi kaikilla olla parempi: ruokailutilanteet rauhoittuivat ja ruokailun jälkeiset tilanteet vielä enemmän kun lapsi ei ollut ainaisessa nälässä. (ei se sanottavasti kasvanut, koska on niin pieniruokainen, mutta ainakaan se ei ollut nälässä koko ajan.)

    Juu, kyllähän lapsen pitää oppia maistamaan ja kaikkea muuta sivistynyttä. Mutta on ihan käsittämättömän paljon mukavampaa mennä ruokapöytään, tietää että lapsi syö (edes) jotain, tulee täyteen ja on hyväntuulinen koko loppupäivän. On se vieläkin semmoinen, että jos tarjolla on jotain hyvää ruokaa, se syö sitä varastoonkin. Viisi lautasellista ihan kevyesti. Se voi suurena suosionosoituksena kerran viikossa syödä jotain inhokkiruokaa lusikallisen tai pari.

    Aika harvassa tänä päivänä on tilanne, jossa eteen lyödään kattilallinen jotain ruokaa ilman vaihtoehtoja. Jopa kankeassa suomalaisessa kouluruokailussa on useimpina päivinä pari vaihtoehtoa, joista valita.

    Niin että syököön lapsi mitä tahansa noin suunnilleen ravitsevaa, niin että kasvaa ja voi hyvin.
    Ugh. Olen puhunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan kans lopetettu tää tappelu ruuasta ihan kokonaan ja tarjolla on tosiaan ruokaa kaikille ja kaikkea saa maistaa, mutta ei oo pakko. En ole koskaan kuullut kenestäkään joka pakolla olis oppinut jostakin tykkäämään ja näinpä M syö lähinnä spaghettia tai mac&cheese tai sitä jugurttiaan :)

      Poista
  2. ja ai niin. Tuo viisitoista maistamiskertaa on ihan höpöhöpöä.
    Ainakin seitsemän vuotta olen syönyt mustikkaa joka armas aamu. Tai ainakin melkein joka. Vasta nyt ihan oikeasti tykkään siitä. Niin että pikemminkin viisituhatta maistamiskertaa.

    Sorry että mouhaan. Tämä on herkkä asia mulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mouhoa vaan, tää on mullekin herkkä asia ja mua oikeesti lähinnä hymyilyttää nää ihmisten kaikkivoipaiset neuvot :)

      Poista
  3. Meidän, kenen lapset nyt peruskiukutteluja lukuunottamatta, syö ihan hyvin, on jostain ihme syystä kamalan helppo ruveta neuvomaan teitä, kellä on hieman haastavammat lapset. Ihan kuin teillä - kummallakaan - olis ollut toiveissa kasvattaa muropatukoita ja jogurttia pelkästään syövät lapset?
    Meillä syödään hyvin. Juniori upeasti ja esikoinenkin - jos vertailukohtana on esim. M - todella hienosti. Silti musta on aina upeaa kun sattuu päivä ja hetki ja ruoka, jota lapsi pyytää lisää ja vielä lisää ja sanoo namnam vielä siellä lomassa. Ja silti tai ehkä juuri siksi, mulla ei ole mitään tarvetta, kannuksia tai varsinkaan oikeutta alkaa ketään arvostella näissä syömisjutuissa. Mä oon vaan tyytyväisenä ja onnekkaana hiljaa.

    Tsemiä molempiin ruokapöytiin, niin sinne Yksikselle kuin Marikallekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähinnähän nää neuvot hymyilyttää. Musta on aina mielenkiintoista huomata et joku voi oikeesti ajatella et ehkä me ei olla tajuttu et maidossa tai mehuissa on paljon kaloreita ja niillä voi täyttää mahaa tai et maistelemalla erilaisia makuja oppii syömään kaikenlaista jne. Niin ja siis ajatella ettei joku lasten tsiljoonasta terapeutista-psykologista-lääkäristä-opettajasta ole myöskään meille näitä juttuja koskaan ehdottanut ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi