Siirry pääsisältöön

paras äiti


Seuraan ystävien keskustelua puuhista lasten kanssa. Joku käy uimahallissa reippaasti yksin kolmen lapsen kanssa. Toinen hiihtää ja luistelee. Kolmas lukee kirjoja. Neljäs... Mä tiedän olevani hyvä äiti. Siitä huolimatta tunnen huonon omatunnon viiltävän piston jossakin syvällä kun tajuan että me ei tosiaankaan käydä uimassa. En edes tiedä mihin noi vois viedä uimaan, saati että uskaltaisin ihan yksin lähteä niitä hukuttamaan. M on luistellut kerran. Siitä on nyt vuosi. Joululahjaksi se sai luistimet joita ei oo käytetty kertaakaan. Pojille en edes ole ajatellut vielä luistimia. M:lle suunnittelen luistelutunteja, täällä kun ei ilmaisia luonnonjäitä olekaan. Lastenhoidon järkkääminen ja omien systeemien sovittaminen jäähallin aikatauluihin tuntuu ylitsepääsemättömän monimutkaiselta.

Meillä on lastensukset. Niitä M kokeili vuosi sitten kun oli lunta. Reipas äiti ostaisi kaikille laspille välineet ja ajaisi hiihtokeskukseen hiihtelemään. En jaksa. En pidä kylmästä ja lumesta. Ajatus siitä et pakkaisin kaikki ne tamineet ja kolme lasta tamineineen autoon ja ajaisin kolmevarttia ja sit oltais siellä ja kaikki vinkuu ja itkee ja kaatuu ja kitisee ja sit pakataan ne samat lapset ja märät tamineet takaisin autoon on suorastaan luotaantyöntävä. Ja ne kirjat. Meidän lapset ei ymmärrä suomea. M ymmärtää muttei jaksa kuunnella suomenkielistä tekstiä. Englanniksi me luetaan kuvakirjoja. Ei päivittäin vaan viikoittain kirjastossa. Kotona ne ei jaksa keskittyä kuuntelemaan. Kirjastossa jaksaa. Lukisin mielelläni enemmänkin. Mulla ei ole kuuntelijoita.

Meillä ei tehdä monimuotoista taidetta sormivärein. Me ei maalailla vesiväreillä. Mä oon laiska. En jaksa sotkua ja kaatuilleita vesilaseja ja sormenjälkiä seinissä.

Mitä me sit tehdään? Leivotaan ja laitetaan ruokaa. Me tyhjennetään ja täytetään tiskikonetta ja pyykkikonetta ja lajitellaan ja viikataan pyykkejä.  Me sylitellään ja tanssitaan. Me rakennetaan junaratoja ja legokaupunkeja. Me piirretään ja väritetään. Me askarrellaan. Me retkeillään ja säiden parantuessa me ulkoillaankin. Ostin liput mulle ja M:lle. Mennään taas katsomaan balettia. Mä kuuntelen kun niillä on asiaa. Siis oikeesti kuuntelen. L kysyy miten jaksan ja vastaan et jaksan kun toivon et ne puhuu mulle vielä viidentoista vuoden päästäkin. Nyt aikuiselle yhdentekevät asiat on niille koko elämä. Mulla on vakaa pyrkimys olla läsnä. Oikeesti läsnä.Niin kai jokaisella äidillä.

Aina välillä mä yritän muuttua sellaiseksi hiihtäväksi ja luistelevaksi uimahalliäidiksi joka aina samalla lukee korkeakirjallisuutta ja sit se taas jää. Mä en vaan ole sellainen äiti. Ehkä pitäis? En tiedä. Mä tiedän et on ihan hyvä näin ja silti tunnen syyllisyyttä kaikesta siitä mitä mä en oo.


Kommentit

  1. Yhdyn Evitan kommenttiin, olet paras äiti lapsillesi.

    En mäkään ole mikään hiihtävä ja luisteleva uimahalliäiti, mä olen rautaa nostava monsterimutsi joka laittaa lapset salilla tekemään burpeita ja kantamaan kahvakuulia. Sit me tullaan kotiin ja kokkaillan ruokaa, peltaan ja rakennetaan legoilla. Iltaisin me käydään kävelyllä ja katotaan kuka heittää saunassa parhaat löylyt. Mä en kanna huonoa omaatuntoa enää siitä mitä mä teen ja jätän tekemättä, tai mitä muut tekee. Tää on mun ja meidän elämää ja sopii meille. Me mennään uimahalliin sitten kun nuo uskovat mitä niille sanotaan ja kaikki nauttivat niistä reissuista. Siihen asti "iron is my therapy".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, hyvä! Meilläkin lapset saa elää tavallista elämää meidän aikuisten mukana ja välillä vaan tuntuu et pitäis tehdä enemmän :)

      Poista
  2. Olen seurannut blogiasi vuoden alusta lähtien. Olen valtavasti saanut innostusta blogistasi juuri äitiyteen. Kateellisena seurannut erityisesti siis sinun tasapainoisuutta äitinä olemisessa. Kateuteni tunnistaminen itsessä taas on aiheuttanut sen, että olen lähtenyt pohtimaan omaa äitiyttäni. Tämä oman äitiyden pohdiskelu lienee pitkä prosessi...Mutta pointtini siis, että olet mielestäni mahtava äiti ja siksi juuri tätä blogia on kiva lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjo! Et arvaa miten otettu mä oon tästä kommentista :) Tiedän joo ettei äitiys synny uimahallissa ja hiihtoladulla, mutta aina hetkittäin tulee se fiilis et ei hyvänen aika, eihän meidän lapset pääse ikinä kokemaan tällaisia.

      Poista
  3. Tuo on kyllä totta siitä mitä sanoit että se miten puhuu ja kuuntelee pikkulasta heijastuu suoraan siihen miten ja mistä he puhuvat sinulle teini-ikäisenä. Tosin, en väitä etteikö siinä välissä ole niitä kausia jossa jompikumpi vain murisee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottahan ne murisee ja kuuluukin murista. Tavoitteena on vaan yrittää pitää kanava auki ;)

      Poista
  4. Hei,

    Olen seurannut blogiasi jonkin aikaa ja minua on ihmetyttänyt koko ajan tämä kielikysymys. Olenko ymmärtänyt oikein että te olette molemmat vanhemmat äidinkieleltänne suomenkielisiä mutta puhutte lapsille englantia. Asiahan ei millään tavalla minulle kuulu, mutta mietin vaan että miksi? Suomessa on ainakin vallalla sellainen oppi että kunkin vanhemman on paras puhua lapselleen äidinkieltään, jotta tämä oppii ns. tunnekielen.

    Tää ei nyt varsinaisesti liittynyt tähän aiheeseen, mutta vastaile jos haluat. Jokainen äiti varmaan vertaa joskus itseään muihin äiteihin, mutta vaikeahan sitä on muuta tehdä kuin parhaansa. Jokainen perhe ja perheen jokainen lapsi on erilainen ja vanhemmuutta on mahdotonta verrata. Sinulle on ainakin annettu ihan riittävästi lisähaastetta arkeen ja blogisi perusteella hienosti sinä siitä selviät.

    Terveisin pari kuukautta blogiasi seurannut anonyymi

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi