Siirry pääsisältöön

mitä siellä kirkossa tapahtuu


Mä oon oikeestaan siitä päivästä kun allekirjoitin sen kirkkoonliittymispaprun miettinyt teinkö sen väärin perustein, tai liian aikaisin. Oon pohtinut että onko sillä mitään väliä ja sitäkin että miksi se edes mietityttää mua. Mihin sitouduin? Käymään kirkossa, olemaan sen yhteisön jäsen ja kykyjeni mukaan osallistumaan. En siis tosiaankaan sitoutunut mihinkään mahdottomaan ottaen huomioon että käyn kirkossa, olen osa MOPS:n steering groupia, olen luvannut ensiaputaitoni käyttöön tarvittaessa. Miksi siis mietin koko asiaa? Oon jopa harkinnut peruuttavani koko jäsenyyden... Miksi? Siksi kun musta edelleen tuntuu etten ole tarpeeksi uskovainen. Enhän mä edes tiedä uskonko siihen että on taivas ja helvetti vai uskonko vaan että kuoltuaan pääsee ikuiseen lepoon, hyvään paikkaan. Erotellaanko pahat ja hyvät vai saako kaikki vaan anteeksiannon vai onko edes sellaista. Mä en tiedä voiko mua laskea sopivaksi tai jotenkin siis tunnen olevani jengipetturi kun kuulun kirkkoon ja silti oon vaan mä. Jos ne vaikka luulee et oon jotenkin harras? Uskonhan vähän kummituksiinkin.

Mä uskon siihen että ihmisen pitää pyrkiä hyvyyteen ja rakkauteen lähimmäistään kohtaan. Pitää pyrkiä rehellisyyteen ja anteeksiantoon. Jos ei kykene antamaan anteeksi, ei voi saada rauhaa itselleenkään. Uskon oikeudenmukaisuuteen. Ei, elämä on epäreilua ja harvemmin oikeudenmukaista, mutta omissa teoissaan ja valinnoissaan pitäis vähintäänkin yrittää pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Mä uskon siihen, että tarvitsen sen yhden tarttumaan mun kädestä kuin salaa ja auttamaan ja ohjaamaan. Ei ole helppoa olla rehellinen, oikeudenmukainen ja armollinen – edes itselleen. Monen muun lisäksi olen laiska myös näissä asioissa, mutta pyrkimys kuitenkin on.

Mä otin tänään valokuvia. Otin kuvia meidän kirkosta ja jumalanpalveluksesta koska halusin tuoda teille kuvan siitä minkälaista siellä meidän kirkossa on, se kun on niin hirvittävän erilainen kuin useimpien meidän kouluajoilta syntynyt kuva jumalanpalveluksesta. Mä muistan kuinka selasin virsikirjaa sen loputtomalta tuntuvan kolmen vartin aikana ja laskin virsistä kuinka kauan sitä piinaa vielä kestäis. Kadehdin niitä joilla ei ollut uskontoa vaan etiikkaa – siihen aikaan sitä kutsuttiin etiikaksi – niitten ei tarvinnut istua kirkossa ja niillä oli varmaan siellä etiikassa paljon kivempaakin kuin meillä ussantunnilla. Yhden ainoon kerran muistan heränneeni horroksesta koulun uskontotunnilla ja se oli lukiossa sillä tunnilla kun sellainen harmaanmitätön uskonnon auskultantti julisti että meidän pitää muistaa että Neitsyt Maaria oli oman aikansa huora ja että seksuaalisuus on raamatun ydin. Valitettavasti meidän oma ope keskeytti harjoittelijan opetuksen.

Mä siis ajattelin että kerron, vähän niin kuin silloin vaalien aikaan, mitä siellä tapahtuu ja miltä siellä näyttää.

Meidän kirkossa on jokainen viikonloppu kolme jumalanpalvelusta. Lauantai-iltaisin ja sunnuntaina  varttia vaille kymmenen ja vartin yli yksitoista. Jumalanpalvelus kestää noin tunnin ja lauantaisin sen jälkeen kirkko tarjoaa pizzaa ja limua. Sunnuntaisin tarjolla on aamiainen.




Tältä se näyttää ulkoota. Kirkko on rakennettu rinteeseen ja on käytännössä kolmessa kerroksessa.


Meillä ei varsinaisesti ole alttaria tai saarnatuolia vaan enneminkin näyttämö tai siis stage. Penkit on kankaiset ja tunnelma vähän kuin teatterissa tai konserttisalissa. Aula on jättimäinen ja ne meidän tiistaiset MOPSit on aulan yhdessä päädyssä.



Aamukahvit ja bagelit ja tuoreet hedelmät. Vähän sivummalla myydään donitseja taalalla. Toistaiseksi lauma on ollut ihan tyytyväinen noihin ilmaisiin bageleihin ja siihen tuorejuustoon.


Kahden jumalanpalveluksen välissä aulassa on tungosta.


M on ekana pyhäkoululuokassaan. Pojat on eriryhmässä. Ryhmät alkaa 1-vuoden ikäisistä... 1v, 2v, 3v, 4-5v. Sitä vanhemmat siirtyy alakertaan kouluikäisten ryhmiin K-12. Syksyllä M siirtyy siihen K-ryhmään.




Jumalanpalveluksen alkua odotellessa täytän mun "Connection Cardin". Kenenkään ei tietty tarvitse sitä täyttää, mutta mä nyt oon aina rustannut siihen nimen ja meilin jne. Seinän screenillä juoksee minuutit ja sekunnit jumalanpalveluksen alkuun. saa aina ohjelmalehtisen missä kerrotaan tulevista tapahtumista, mistä saa lisätietoa ja annetaan runko päivän systeemeihin.



Bändi soittaa muutaman biisin ja ne jotka haluaa voi laulaa. On kuulemma sellaisiakin kirkkoja joissa jengi joraa mukana, meillä on yleensä aika rauhallista. Just nyt on menossa koe-esiintymiset bändiin.


Biisien aikana seisotaan ja jokaisen laulun loputtua taputetaan raikuvat aplodit bändille. Sen jälkeen tervehditään ympärilläolijoita ennen kuin istutaan alas. Ei siis mitenkään ylitsevuotavasti tai halaillen, kunhan nyt hymyillään ja nyökätään.



Tää EI ole Pastor Ben. Ben lähetti meille kyllä videoterveiset Wisconsinista. Tänään meille puhui Pastor Rick. Ei albaa vaan farkut ja flanellipaita, näin myös Pastor Benillä. Jutut on arkielämään helposti kiinnittyviä ja välillä aika hulvattoman hauskojakin. Tänään nauroin taas muutaman kerran vedet silmissä. Myös Pastorille taputetaan "saarnan" päätyttyä.


Vikaks taas lauletaan ja samaan aikaan...


...kerätään "kolehti" tai siis käytännössä ne Connection Cardit. Harvempi sinne rahaa laittaa, kun se tapahtuu ihan erikseen kuukausittaisena, tai viikoittaisena tilisiirtona. Ennen "kolehtia" muistutetaan ettei kenenkään ole pakko sinne lykätä rahaa tai luottokorttinumeroaan.


Pyhäkoulussa puhuttiin tänään näköjään Mooseksesta ja palavasta pensaasta.


Ensi viikolla niillä on aiheena Valentine's Day


Pyhäkoulun ja jumalanpalveluksen jälkeen me jäädään vähäksi aikaa leikkimään tähän lastenaulaan. Mä vaihdan kuulumisia tuttujen kanssa.


Matkalla takaisin autolle.







Kommentit

  1. Uskonto, kirkossa kaynti yms. ovat erilaisia taalla kuin esim Suomesa. Kirkossa kavijat edustavat tiettya elamankatsomusta, mutta se ei missaan tapauksessa ole yhta tiukkapipoista kuin Suomalainen kaytanto.

    So enjoy your social contacts, and keep staying active in the Church community!

    VastaaPoista
  2. Kiinnostava kuvaus teidän kirkonne meiningistä!Opetuksista ja kannoista eri hengellisiin kysymyksiin ei taas oikein välittynyt kuvaa, ainakaan vielä tällä kertaa.

    Sinänsä itse ajattelen, että on olemassa paljon eri uskontoja ja jopa hirmuinen määrä eri uskontoja, jotka sanovat pitävänsä Raamattua auktoriteettinaan. Kuitenkin uskomukset ja kannat vaihtelevat suuresti, mutta ne kaikki eivät voi olla totuutta.

    Mielestäni Raamatun mukaan ei ole selvästikään sama mihin uskontoon tai mihin kirkkokuntaan kuuluu, vaan meidän jokaisen tulisi tutkia tarkkaan, millainen tapa palvoa, uskoa ja toimia miellyttää itse Jumalaa, Luojaamme.

    Niinpä tietenkin on todella väliä sillä, mihin uskontoon kuuluu ja mihin liittyy ja miten elää. Homman ei tietenkään kuulu olla vain sosiaalista mukavanpitoa vaan kaiken ydinhän on usko Luojaamme ja hänen ja hänen Poikansa seuraaminen omassa elämässään.Seurakuntayhteys muihin tosi Jumalan palvojiin on kyllä myös antoisaa ja tärkeää. Jeesuksen tosi seuraajathan tunnistetaan mm varsinkin siitä, että heillä on rakkaus keskuudessaan.

    Mukavaa talven jatkoa perheellenne! :)

    Ansku

    VastaaPoista
  3. Mä ajattelen, että uskossa on kyse siitä, että katse on kohdistettuna Jeesukseen. Siis ei itseen onneksi, koska vähemmän imartelevaa on se, mitä itseään tarkkailemalla löytyy. Kaikki on valmista - saa vaan uskoa ja omistaa itselleen maailman hienoimmat jutut, ihan Sanan ja sakramenttien kautta. Kuulostaa tosi kivikautiselta, mutta parhaat jututhan tunnetusti vaan pysyy ja paranee ;)
    m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö m, eilisen saarnan aihe oli just toi. Se miten maailmaa ja itseään pitäis vaan katsoa raamatun ja Jumalan "silmälasien" avulla ja unohtaa kaikki muu. Ja se kuinka sitä määrittää helposti itsensä sen kautta mitä EI ole sen sijaan että pysähtyis katsomaan mitä kaikkea ON.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi