perjantai 22. helmikuuta 2013

kymmenen vuotta eikä suotta


Tämän tyyppinen juttu on viimeaikoina kiertänyt siellä Naamiksen ihmeellisessä maailmassa ja kun näin sen Valeäidillä innostuin heti. Tästähä voi bloggata ja vastata vähän pidemmin kuin sillä yhdellä lauseella ja pohtia ja kertoa historiaa. Valeäiti nakkasi mulle luvuksi 31 ja tietämättään osui melkoiseen kultasuoneen.

Asuin:

Päivää ennen kuin täytin 31 muutimme Seattleen kahden kissan ja Koiran kanssa. Koiralla oli ikää 4kk. Kaikki, siis oikeesti kaikki, oli uutta ja ihmeellistä ja me asuttiin alkuun kalustetussa väliaikaisasunnossa ja mä pelkäsin kuollakseni että joko ne kissat tai 4kk:n ikäinen Koira tuhoaa sen kokolattiamaton tai verhot tai ihan mitä vaan.
Eka joulu siellä väliaikaisasunnossa on mun elämäni ankein joulu - ehdottomasti. Ei oolut joulukuusta, ei jouluruokaa eikä oikeastaan edes rahaa ostaa lahjoja. 


Tammikuun lopulla muutettiin meidän ekaan asuntoon täällä ja siinä me sitten asua nökötettiinkin monen monituista vuotta. Melkein Redmondin keskustassa, kolmikerroksisessa rivarissa tai siis Townhousessa. Muutos siitä pienestä 41:n neliön kerrostalokaksiosta meille valtaisaan 120:n neliön rivariin oli lähinnä koominen. Eihän meillä ollut edes huonekaluja ja ne vähätkin huonekalut oli jotenkin pieniä ja... Meidän vuokraisännistä tuli vuosien mittaan ystäviä ja just tänä aamuuna oon ollut C:n kanssa Facebook ajatustenvaihdossa lomailun suhteen.

Sen ekan vuokrakodin edustalla, ennen kuin siihen rakennettiin puisto.
Sen nimeksi jäi ikuisesti "Future Park" siis meidän mieliin., oikeesti siitä tasi tulla Sunset Gardens Park.


Olin:

Uudessa maassa, uudessa maailmassa ja alkuun ihan hukassa. Enhän mä oikeesti tuntenut ketään. Meillä ei ollut lapsia, joten niistäkään ei saanut keppihevosta tutustua uusiin ihmisiin. Seisoin leikkipuistossa expatti rouvien ja niitten lasten kanssa. Osasta tuli ystäviä, osasta ei. Yksi näistä vuosien takaisista rouvista on se D jonka luona lapset käy yökylässä jotta me päästään L:n kanssa lomailemaan. Monet on lähteneet, muutama on jäljellä.

Näistä naisista ja lapsista kukaan ei enää asu täällä.


Tärkeintä elämässä oli:

Sopeutuminen ja sen todistaminen että me pärjätään täällä. Me ei millään maitojunalla palata takaisin. Niinpä sitä sopeuduttiin raivokkaasti ja tarmolla. Tavattiin ihmisiä, syötiin lukuisia päivällisiä ventovieraiden kanssa. Osasta tuli hyviä, tärkeitä ja rakkaita ystäviä, osaa ei tavattu niitten ekojen päivällisten jälkeen. Se oli sellaista uusien ystävien ”sokkotreffailua” ja myös tässä asiassa pitää suudella montaa sammakkoa, jotta löytää prinssinsä.

Työskentelin:

Vapaaehtoisena paikallisella YMCA:n kuntosalilla. Ne otti mut, kielipuolen suomalaisen viikkaamaan pyyhkeitä ja tervehtimään asiakkaita. Puhelimeen vastaaminen oli kamalaa. Olihan melkoinen riski etten edes ymmärrä mitä se soittaja tahtoo saati et olisin osannut käyttää puhelinvaihdetta tai et se siellä toisessa päässä olis ymmärtänyt mun vastausta. Saman vuoden elokuussa sain työluvan ja ne palkkas mut ihan oikeesti viikkaamaan pyyhkeitä ja hoitamaan asiakaspalvelua ihan oikeeta palkkaa vasten.

Sen ekan kevään olin myös Suomikoulun opena ja on ollut tosi makeeta palata Suomikouluun kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Pelkäsin:

Oikeastaan kaikkea. Olin niin kuin kaikki muutkin suomalaiset tänne muuttaneet tai ihan ne lomailevatkin. Kaikkialla oli vaarallista ja vaaroja ja mihinkään ei voinut mennä. Sittemin oon oppinut että täällä on tosiasiassa ihan naurettavan turvallista ja ihmiset on täysin pöyristyneitä jos joku varastaa niitten käsilaukun tai tietskan lukitsemattomasta autosta. Myöhemmin ollaan hymyilty kaikelle sille mitä silloin arasteltiin ja pelättiin.


Nyt kun olen 41v:

Asun:

Edelleen samassa kaupungissa. Mutta kymmenen minuutin päässä sieltä keskustasta, rauhallisella lapsiperheitten suosimalla omakotitaloalueella – onko toi edes sana? – Meillä on eka ihan ikioma talo johon muutettiin muutama päivä poikien syntymän jälkeen. Tilaa on ruhtinaallisesti siihen rivariin verrattuna ja silti meidän talo on edelleen paikallisen tason mukaan pieni. Mä kuitenkin rakastan meidän taloa. Se on meille just sopiva ja ihana ja meidän näköinen. Haluaisin laittaa ruokailutilasta ovet tuohon viereiseen puistoon. Ei niin että niistä ovista kuljettais, mut niin että ne vois kesäaamuisin avata. Mä haluan oman kasvimaan tohon takapihalle ja jossakin vaiheessa uuden lattian tänne alakertaan.




Olen:

Tää on muuten vaikeeta. Oon ilmeisen pahasti kotiäitiytynyt koska oman itsen määrittäminen jonkun muun kuin sen äitiyden kautta on ihan järkyttävän vaikeeta. Mitä muuta mä olen kuin äiti? Vaimo ja ystävä. Jonkin tason seurakunta-aktivisti. Naapuri. Luomuhihhuli joka vastustaa kaikkea epäaitoa ja rakastaa hyvää ruokaa, ja uskoo että hyvä ruoka voi syntyä vain tuoreista, puhtaista ja laadukkaista raaka-aineista. Joo, meidän ruokalasku on melkoinen.

Tärkeintä elämässä on:

Muistaa keskittyä tähän hetkeen. Nauttia siitä mitä meillä on just nyt eikä haaveilla tulevista tai liikaa muistella niitä menneitäkään. Elämä on tässä ja nyt. Se on lyhyt, joten säästellä ei kauheesti kannata ja mä oon aina uskonut että on parempi katua tehtyjä kuin tekemättömiä ja kauheesti ei kannata katua yhtään mitään. Niin ja siis perhe ja lapset ja L ja ystävät.

Työskentelen:

Äitinä ja harrastan opettamista. Äidin rooliin kuuluu sen normin lisäksi M:n kuntoutuskoordinaattorina toimiminen ja sen mukanaan tuomat palaverit, suunnittelut, aikataulutukset sun muut. Tuntuu vieraalta kutsua äitiyttä työksi enkä mä tarkoitakaan sitä velvollisuutena vaan enneminkin oikeutena ja toisaalta jos sitä sanoo työksi se toivottavasti saa myös sille kuuluvan arvon. Haluaisin kuitenkin ettei siihen kuuluisi sitä työlle kuuluvaa tavallaan kolhoa kaikua... ”en mä tätä muuten tekis mut tää on mun työ” enneminkin niin että ”ihanaa tehdä näin mahtavaa työtä”.

Haluan:

Jossakin vaiheessa, sitten kun tämä varhaislapsuus on hoidettu pois alta palata kouluun ja työelämään ja yhdistää äitiyden osa-aikatyöhön. Haluan kuulostaa kamalan vaativalta. Toivon sopis tähän paremmin... Toivon kykeneväni kasvattamaan näistä kolmesta yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. Toivon että mulla ja L:llä riittää rakkauttaa ja ennen kaikkea halua rakastaa myös tulevina vuosina. Toivon että kukaan ei sairastuisi vakavasti tai joutuisi onnettomuuteen.

Pelkään:

Niitä tavallisia ja tavattomia. Ennen kaikkea pelkään että M:aa kiusataan koulussa, pelkään miten ensi vuosi sujuu ja pelkään etten osaa tehdä oikeita asioita auttaakseni ja tukeakseni. Pelkään edelleen pimeää ja näin ollen ymmärrän oikein hyvin sen että M ja O pelkää sitä myös hysteerisesti.

***

Kymmenen vuotta. Sinä aikana on kuljettu pitkä matka. Viisumilaisesta amerikkalaiseksi. Lapsettomasta naisesta kolmen lapsen äidiksi. Oon kasvanut ihan valtavasti. Saanut itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Oppinut asettamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja toivottavasti myös keskittymään olennaiseen. Elämä on heittänyt monta kertaa ja ehkä sen myötä on oppinut uskomaan myös että se kantaa ja luottamaan siihen että asiat kyllä järjestyy – oikeesti.

Kiinnostaako? Laita kommentti niin saat oman lukusi.



2 kommenttia:

  1. Mulle et kyllä lukua anna :)
    Kuten tiedät, käyn täällä lukemassa teidän/sun kuulumiset säännöllisesti ja kerrankin mulla on aikaa jättää puumerkki käynnistäni.
    Mää ihailen tavattomasti tota teidän "hyppyä tuntemattomaan" -jos sitä voi siksi kutsua. Minusta elämän parhaita juttuja voi saada just näin, ja toi teidän hyppynne oli varmaan suurimpia mitä voi tehdä. Silloin maailma oli paljon suurempi kuin nyt.
    Ikävä on, terkkuja teille sinne ison veden taakse!

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.