Siirry pääsisältöön

kymmenen vuotta eikä suotta


Tämän tyyppinen juttu on viimeaikoina kiertänyt siellä Naamiksen ihmeellisessä maailmassa ja kun näin sen Valeäidillä innostuin heti. Tästähä voi bloggata ja vastata vähän pidemmin kuin sillä yhdellä lauseella ja pohtia ja kertoa historiaa. Valeäiti nakkasi mulle luvuksi 31 ja tietämättään osui melkoiseen kultasuoneen.

Asuin:

Päivää ennen kuin täytin 31 muutimme Seattleen kahden kissan ja Koiran kanssa. Koiralla oli ikää 4kk. Kaikki, siis oikeesti kaikki, oli uutta ja ihmeellistä ja me asuttiin alkuun kalustetussa väliaikaisasunnossa ja mä pelkäsin kuollakseni että joko ne kissat tai 4kk:n ikäinen Koira tuhoaa sen kokolattiamaton tai verhot tai ihan mitä vaan.
Eka joulu siellä väliaikaisasunnossa on mun elämäni ankein joulu - ehdottomasti. Ei oolut joulukuusta, ei jouluruokaa eikä oikeastaan edes rahaa ostaa lahjoja. 


Tammikuun lopulla muutettiin meidän ekaan asuntoon täällä ja siinä me sitten asua nökötettiinkin monen monituista vuotta. Melkein Redmondin keskustassa, kolmikerroksisessa rivarissa tai siis Townhousessa. Muutos siitä pienestä 41:n neliön kerrostalokaksiosta meille valtaisaan 120:n neliön rivariin oli lähinnä koominen. Eihän meillä ollut edes huonekaluja ja ne vähätkin huonekalut oli jotenkin pieniä ja... Meidän vuokraisännistä tuli vuosien mittaan ystäviä ja just tänä aamuuna oon ollut C:n kanssa Facebook ajatustenvaihdossa lomailun suhteen.

Sen ekan vuokrakodin edustalla, ennen kuin siihen rakennettiin puisto.
Sen nimeksi jäi ikuisesti "Future Park" siis meidän mieliin., oikeesti siitä tasi tulla Sunset Gardens Park.


Olin:

Uudessa maassa, uudessa maailmassa ja alkuun ihan hukassa. Enhän mä oikeesti tuntenut ketään. Meillä ei ollut lapsia, joten niistäkään ei saanut keppihevosta tutustua uusiin ihmisiin. Seisoin leikkipuistossa expatti rouvien ja niitten lasten kanssa. Osasta tuli ystäviä, osasta ei. Yksi näistä vuosien takaisista rouvista on se D jonka luona lapset käy yökylässä jotta me päästään L:n kanssa lomailemaan. Monet on lähteneet, muutama on jäljellä.

Näistä naisista ja lapsista kukaan ei enää asu täällä.


Tärkeintä elämässä oli:

Sopeutuminen ja sen todistaminen että me pärjätään täällä. Me ei millään maitojunalla palata takaisin. Niinpä sitä sopeuduttiin raivokkaasti ja tarmolla. Tavattiin ihmisiä, syötiin lukuisia päivällisiä ventovieraiden kanssa. Osasta tuli hyviä, tärkeitä ja rakkaita ystäviä, osaa ei tavattu niitten ekojen päivällisten jälkeen. Se oli sellaista uusien ystävien ”sokkotreffailua” ja myös tässä asiassa pitää suudella montaa sammakkoa, jotta löytää prinssinsä.

Työskentelin:

Vapaaehtoisena paikallisella YMCA:n kuntosalilla. Ne otti mut, kielipuolen suomalaisen viikkaamaan pyyhkeitä ja tervehtimään asiakkaita. Puhelimeen vastaaminen oli kamalaa. Olihan melkoinen riski etten edes ymmärrä mitä se soittaja tahtoo saati et olisin osannut käyttää puhelinvaihdetta tai et se siellä toisessa päässä olis ymmärtänyt mun vastausta. Saman vuoden elokuussa sain työluvan ja ne palkkas mut ihan oikeesti viikkaamaan pyyhkeitä ja hoitamaan asiakaspalvelua ihan oikeeta palkkaa vasten.

Sen ekan kevään olin myös Suomikoulun opena ja on ollut tosi makeeta palata Suomikouluun kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Pelkäsin:

Oikeastaan kaikkea. Olin niin kuin kaikki muutkin suomalaiset tänne muuttaneet tai ihan ne lomailevatkin. Kaikkialla oli vaarallista ja vaaroja ja mihinkään ei voinut mennä. Sittemin oon oppinut että täällä on tosiasiassa ihan naurettavan turvallista ja ihmiset on täysin pöyristyneitä jos joku varastaa niitten käsilaukun tai tietskan lukitsemattomasta autosta. Myöhemmin ollaan hymyilty kaikelle sille mitä silloin arasteltiin ja pelättiin.


Nyt kun olen 41v:

Asun:

Edelleen samassa kaupungissa. Mutta kymmenen minuutin päässä sieltä keskustasta, rauhallisella lapsiperheitten suosimalla omakotitaloalueella – onko toi edes sana? – Meillä on eka ihan ikioma talo johon muutettiin muutama päivä poikien syntymän jälkeen. Tilaa on ruhtinaallisesti siihen rivariin verrattuna ja silti meidän talo on edelleen paikallisen tason mukaan pieni. Mä kuitenkin rakastan meidän taloa. Se on meille just sopiva ja ihana ja meidän näköinen. Haluaisin laittaa ruokailutilasta ovet tuohon viereiseen puistoon. Ei niin että niistä ovista kuljettais, mut niin että ne vois kesäaamuisin avata. Mä haluan oman kasvimaan tohon takapihalle ja jossakin vaiheessa uuden lattian tänne alakertaan.




Olen:

Tää on muuten vaikeeta. Oon ilmeisen pahasti kotiäitiytynyt koska oman itsen määrittäminen jonkun muun kuin sen äitiyden kautta on ihan järkyttävän vaikeeta. Mitä muuta mä olen kuin äiti? Vaimo ja ystävä. Jonkin tason seurakunta-aktivisti. Naapuri. Luomuhihhuli joka vastustaa kaikkea epäaitoa ja rakastaa hyvää ruokaa, ja uskoo että hyvä ruoka voi syntyä vain tuoreista, puhtaista ja laadukkaista raaka-aineista. Joo, meidän ruokalasku on melkoinen.

Tärkeintä elämässä on:

Muistaa keskittyä tähän hetkeen. Nauttia siitä mitä meillä on just nyt eikä haaveilla tulevista tai liikaa muistella niitä menneitäkään. Elämä on tässä ja nyt. Se on lyhyt, joten säästellä ei kauheesti kannata ja mä oon aina uskonut että on parempi katua tehtyjä kuin tekemättömiä ja kauheesti ei kannata katua yhtään mitään. Niin ja siis perhe ja lapset ja L ja ystävät.

Työskentelen:

Äitinä ja harrastan opettamista. Äidin rooliin kuuluu sen normin lisäksi M:n kuntoutuskoordinaattorina toimiminen ja sen mukanaan tuomat palaverit, suunnittelut, aikataulutukset sun muut. Tuntuu vieraalta kutsua äitiyttä työksi enkä mä tarkoitakaan sitä velvollisuutena vaan enneminkin oikeutena ja toisaalta jos sitä sanoo työksi se toivottavasti saa myös sille kuuluvan arvon. Haluaisin kuitenkin ettei siihen kuuluisi sitä työlle kuuluvaa tavallaan kolhoa kaikua... ”en mä tätä muuten tekis mut tää on mun työ” enneminkin niin että ”ihanaa tehdä näin mahtavaa työtä”.

Haluan:

Jossakin vaiheessa, sitten kun tämä varhaislapsuus on hoidettu pois alta palata kouluun ja työelämään ja yhdistää äitiyden osa-aikatyöhön. Haluan kuulostaa kamalan vaativalta. Toivon sopis tähän paremmin... Toivon kykeneväni kasvattamaan näistä kolmesta yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. Toivon että mulla ja L:llä riittää rakkauttaa ja ennen kaikkea halua rakastaa myös tulevina vuosina. Toivon että kukaan ei sairastuisi vakavasti tai joutuisi onnettomuuteen.

Pelkään:

Niitä tavallisia ja tavattomia. Ennen kaikkea pelkään että M:aa kiusataan koulussa, pelkään miten ensi vuosi sujuu ja pelkään etten osaa tehdä oikeita asioita auttaakseni ja tukeakseni. Pelkään edelleen pimeää ja näin ollen ymmärrän oikein hyvin sen että M ja O pelkää sitä myös hysteerisesti.

***

Kymmenen vuotta. Sinä aikana on kuljettu pitkä matka. Viisumilaisesta amerikkalaiseksi. Lapsettomasta naisesta kolmen lapsen äidiksi. Oon kasvanut ihan valtavasti. Saanut itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Oppinut asettamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja toivottavasti myös keskittymään olennaiseen. Elämä on heittänyt monta kertaa ja ehkä sen myötä on oppinut uskomaan myös että se kantaa ja luottamaan siihen että asiat kyllä järjestyy – oikeesti.

Kiinnostaako? Laita kommentti niin saat oman lukusi.



Kommentit

  1. Mulle et kyllä lukua anna :)
    Kuten tiedät, käyn täällä lukemassa teidän/sun kuulumiset säännöllisesti ja kerrankin mulla on aikaa jättää puumerkki käynnistäni.
    Mää ihailen tavattomasti tota teidän "hyppyä tuntemattomaan" -jos sitä voi siksi kutsua. Minusta elämän parhaita juttuja voi saada just näin, ja toi teidän hyppynne oli varmaan suurimpia mitä voi tehdä. Silloin maailma oli paljon suurempi kuin nyt.
    Ikävä on, terkkuja teille sinne ison veden taakse!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi