onnellisuusteorioita

Mulla on naamiksessa tuttava – siis oikeesti ihminen joka hädin tuskin ylettää edes tähän tuttavakategoriaan – se on koira-aktivisti. Jokainen päivä se postaa kuvia kärsivistä koirista, kotia etsivistä koirista, lopetettavista koirista, rääkätyistä koirista. Maailma on julma. Ihminen on ihan käsittämättömän julma. Jokaisen kuvan kohdalla otan Koiran syliin ja rutistan sitä, rakastan vähän lisää ja olen onnellinen siitä että se on tässä lähellä. Haluaisin pelastaa kaikki ne muut koirat. En voi. Yritän olla katsomatta niitä kuvia. En osaa.  Mietin minkälainen ihminen jättää koiransa ystävälleen ja sanoo tulevansa hakemaan eikä koskaan tule? Minkälainen ihminen muutaa ja jättää koiran tyhjään asuntoon? Se ahdistaa mua. Yritän keskittyä siihen yhteen Koiraan josta saan pitää huolta ja jonka voin tehdä onnelliseksi.

***

Kodin Kuvalehdessä oli kolumni onnellisuudesta tai oikeastaan onnellisuuden esteistä. Siitä kuinka ihmisellä on taipumus uskoa että kaikki muut on jotenkin onnellisempia kuin se itse. Tunnustan. Usein tuntuu siltä et kaikille muille elämä on jotenkin helpompaa ja onnellisempaa eikä se varmasti ole. Ne muut varmaan ajattelee samaa musta. Tosin mun on myönnettävä että mä olen onnellinen. Just tässä, just nyt. Kahden kriisin välisessä suvannossa, kahvikuppini kanssa. Kriisit voi olla aamuvarhaisella kateissa ollut Buzz Lightyear ja kohta noi kaks taas mättää toisiaan neniin tuolla olkkarissa. Tai se voi olla isommassa mittakaavassa... matka veritulpasta M:n lonkkaan ja M:n lonkasta taas johonkin seuraavaan. Mutta just nyt, just tässä on hyvä.  Haluan lisää ja enemmän. En tarvitse mitään.

***

En osaa auttaa M:aa. Sitä ahdistaa joku. Kaikki on huonosti ja väärin. Se tarvitsee mua taas potenssiin sata ja muutaman sekunnin viivästys aiheuttaa lohduttoman itkun tai pyhän raivon. On taas rankkaa olla sen vanhempi. Mikään ei riitä. Mikään ei ole tarpeeksi. L on sitä mieltä että se on ainakin osittain K. Se että K:lla on huono olla. Se että se kiukkuaa ja raivoaa ja häiriköi. Mua hirvittää viedä se sinne M:n juhliin kun tiedän et se repii kaiken, heittelee, kiipeilee, sotkee, riehuu, huutaa... Samalla mietin et oonko oikeesti näin kädetön vanhempana. Niin kädetön etten vaan kestä pientä vilkasta poikaa. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, niistä monesta meidän perhe on vaan ne ainoot jotka elää sen lapsen kanssa.

***

Me asutaan kauniissa kaupungissa (kuva ei siis todellakaan ole mun vaan ton vasemmassa laidassa olevan sivuston)