Siirry pääsisältöön

onnellisuusteorioita


Mulla on naamiksessa tuttava – siis oikeesti ihminen joka hädin tuskin ylettää edes tähän tuttavakategoriaan – se on koira-aktivisti. Jokainen päivä se postaa kuvia kärsivistä koirista, kotia etsivistä koirista, lopetettavista koirista, rääkätyistä koirista. Maailma on julma. Ihminen on ihan käsittämättömän julma. Jokaisen kuvan kohdalla otan Koiran syliin ja rutistan sitä, rakastan vähän lisää ja olen onnellinen siitä että se on tässä lähellä. Haluaisin pelastaa kaikki ne muut koirat. En voi. Yritän olla katsomatta niitä kuvia. En osaa.  Mietin minkälainen ihminen jättää koiransa ystävälleen ja sanoo tulevansa hakemaan eikä koskaan tule? Minkälainen ihminen muutaa ja jättää koiran tyhjään asuntoon? Se ahdistaa mua. Yritän keskittyä siihen yhteen Koiraan josta saan pitää huolta ja jonka voin tehdä onnelliseksi.

***

Kodin Kuvalehdessä oli kolumni onnellisuudesta tai oikeastaan onnellisuuden esteistä. Siitä kuinka ihmisellä on taipumus uskoa että kaikki muut on jotenkin onnellisempia kuin se itse. Tunnustan. Usein tuntuu siltä et kaikille muille elämä on jotenkin helpompaa ja onnellisempaa eikä se varmasti ole. Ne muut varmaan ajattelee samaa musta. Tosin mun on myönnettävä että mä olen onnellinen. Just tässä, just nyt. Kahden kriisin välisessä suvannossa, kahvikuppini kanssa. Kriisit voi olla aamuvarhaisella kateissa ollut Buzz Lightyear ja kohta noi kaks taas mättää toisiaan neniin tuolla olkkarissa. Tai se voi olla isommassa mittakaavassa... matka veritulpasta M:n lonkkaan ja M:n lonkasta taas johonkin seuraavaan. Mutta just nyt, just tässä on hyvä.  Haluan lisää ja enemmän. En tarvitse mitään.

***

En osaa auttaa M:aa. Sitä ahdistaa joku. Kaikki on huonosti ja väärin. Se tarvitsee mua taas potenssiin sata ja muutaman sekunnin viivästys aiheuttaa lohduttoman itkun tai pyhän raivon. On taas rankkaa olla sen vanhempi. Mikään ei riitä. Mikään ei ole tarpeeksi. L on sitä mieltä että se on ainakin osittain K. Se että K:lla on huono olla. Se että se kiukkuaa ja raivoaa ja häiriköi. Mua hirvittää viedä se sinne M:n juhliin kun tiedän et se repii kaiken, heittelee, kiipeilee, sotkee, riehuu, huutaa... Samalla mietin et oonko oikeesti näin kädetön vanhempana. Niin kädetön etten vaan kestä pientä vilkasta poikaa. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, niistä monesta meidän perhe on vaan ne ainoot jotka elää sen lapsen kanssa.

***

Me asutaan kauniissa kaupungissa (kuva ei siis todellakaan ole mun vaan ton vasemmassa laidassa olevan sivuston)

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi12. helmikuuta 2013 klo 16.17

    Mä oon sun blogin säännöllinen lukija, tätä lukee vähän lun kirjaa. Oottaa jatko-osaa. Täällä Suomessa oli jokunen päivä sitten juttua mitä lapsestaan on hyvä julkaista esim fb:ssä. Sä tuot sun tuntoja aika perinpohjin esiin täällä, niin ootko ajatellut mitä sun lapset niistä ajattelee jos joskus lukevat näitä?

    Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa13. helmikuuta 2013 klo 19.22

      Kiitos Minna. Varmaan luit jo sen vastuksen sun kysymykseen. Oon ajatellut asiaa ja mielellÄni haluisinkin että lukevat, sit joskus. Niin ei vaan taida tän kielipuolitilanteen kanssa tapahtua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää