Siirry pääsisältöön

M ja K ja O


Eilen oli siis se M:n viimeinen jälkkäri – jälkitarkastus. K:n sysäsin L:n hoteisiin ja me jatkettiin matkaa O:n ja M:n kanssa. Oon aivan hillittömän ylpeä tosta tytöstä ja niin se taitaa olla itsestäänkin, tärkeämpää on että se tajuaa itsekin olla itsestään ylpeä.

Matkalla sain sen jotensakin vakuutettua siitä ettei sinne lääkäriin voi mitenkään joutua jäämään kun mehän ei edes menty sairaalaan, vaan sairaalan klinikalle joka oikeesti on jopa ihan toisessa kaupungissa kuin se sairaala. Ekaks siis labraan verikokeisiin ja ensimmäistä kertaa M oli mun sylissä, katseli seinämaalausta ja istui. Istui siis huutamatta, reuhtomatta ja rimpuilematta. Ei tarvittu sitä iso miestä pitämään kiinni.

Lääkärin kanssa se hoiti asiansa käytännössä kahdestaan, kun O oli kauhuissaan ja halus vaan syliin - "Can I carry you, mamma" lue; "tahtoo syliin". M siis reippasti ja ITSENÄISESTI vastas kysymyksiin, juoksi ja hyppi ja ojensi ja koukisti ja vilautti vielä arpeakin pyynnöstä.

Tuloksia jäätiin odottelemaan ja koska kaikki oli kunnossa on seuraava käynti vasta toukokuussa. Silloin otetaan kuvat lonkasta ja katsotaan että se kasvaa hyvin tai siis oikein tai jotakin. Autossa M selitti mulle kuinka sen lonkkanivel on vähän niin kuin nyrkki ja kuppi ja kuinka sen pitää toimia ihan oikein. Tänään me ollaan puhuttu siitä kuinka ne ”bad guys” (pöpöt) on oikeestaan ihan kaikkialla ja joskus ne vaan sattuu pääsemään vaikka sinne lonkkaan.

***

Lääkäristä me ajettiin kynttiläkaupan kautta ravintolaan. Tavattiin siellä K ja L, ja M kertoi L:lle kuinka sen lonkka on nyrkki ja kuppi ja kuinka se ei itkenyt yhtään. K köytettiin syöttötuoliin kun se ei muuten kykene olemaan ravintolassa. Tai ehkä kukaan muu ei siis kykene olemaan sen kanssa ravintolassa. Se kiipeää tuolille ja pois ja tuolille ja pöydälle ja tuolille ja pois ja pöydän alle ja kaataa juoman ja kiipeää tuolille ja pöydälle ja pois ja juoksee karkuun ja... se istuu siis syöttötuolissa turvavyöllä kiinnitettynä. Siinä vaiheessa kun ruoka tuli se oli silti kertaalleen kaatanut juomsa, heittänyt vahaliidut ensin lattialle ja sit pöydän ylitse M:n syliin, yrittänyt saada O:n mukaan heittelyyn, mikä taas johti siihen et mä vaihdoin O.n kanssa paikkaa ja siinä vaiheessa kun ruoka tuli se ei enää halunnut syödä ruokaansa, vaan mun ruokaa ja koska se oli kalaa se ei halunnut sitäkään ja lopulta se kiljui ja raivos siinä syöttötuolissa noin 40cm meidän pöydästä, jotta se ei ylettyi suutuspäissään heittämään kaikkea käteen osuvaa pitkin lattioita ja pöytiä. Joku täti-ihminen ensin mulkoili ja sen jälkeen lähestyi meitä varmaan a) toivoakseen meiltä diskreetimpää käytöstä tai b) antaakseen mulle lastenkasvatusvinkkejä. Onneksi se ymmärsi palata takaisin pöytäänsä ennen kuin pääsi meidän pöytään saakka. Lopulta nyyhkyttävä K päätti syödä ruokansa ja loppujen lopuksi söi enemmän kuin muut.

Seuraavan kerran K itki ja raivos ja riehui autossa – koska, en tiedä. Se oli L:n mukana ja oon tyytyväinen ettei mun tarvinnut sitä kuunnella ja siinä vaiheessa kun me päästiin M:n kanssa kotiin oli pojat jo sängyssä ja K ulisi siellä koska se nyt ei vaan halunnut mennä nukkumaan.

***

Tänään puhuin molemmille M:n toimintaterapeuteille K:sta, onhan ne sen aika tsiljoonaan kertaan nähneet siellä odotushuoneessa ja meidän keskusiteluiden aikana. Kysyin pitäiskö kattoa ja molemmat sanoi et ehdottomasti. Varasin ajan. Evaluaatio on huhtikuun 11. Ilmoittauduin samalla ADHD seminaariin. Tai mistä mä tiedän mikä se on vai onko se mikään... ADHD, SID. Sen osaan sanoa että se on turhautunut.

***

Seikkailtiin pitkästä aikaa taas kauppakeskuksen ostostaivaassa. Käytiin lounaalla ja sen ajan K vehtas ja kiipeili ja söikin kyllä vähän ja kiukutteli ja... M kiukutteli ja raivos koska halusi rattaisiin ja ei halunnut rattaisiin ja halusi kävellä, mutta ei jaksanut kävellä. Se halus kotiin ja balettiin ja leikkipaikalle ja sit taas jonnekin neljänteen ja viidenteen. Ja me kuunneltiin niitä kauppakeskuksen ääniä. Josskin piipitti hälyytin, kahvinkeitin, uuni... ja oli musiikkia ja oli ihmisten ääniä ja joku kohina. L:n mielestä M on hankala ja sit se on autisti, mutta enemmän hankala ja vaikee kuin autisti. Mun mielestä ne on vähän niin kuin sama asia. Totuus lienee jossakin välimaastossa. Tai siis se on hankala ja vaikee, koska sillä on hankala ja vaikee olla ja se tulee sit taas siitä autistisesta puolesta ja siitä et maailma on sille hankala ja vaikee ja aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Mä yritän pysyä rauhallisena ja jotenkin sellaisena peruskalliomaisena. Joinakin päivinä se onnistuu, joskus mustakin tulee vaikee ja hankala ja nelivuotias. Tänään olin rauhallinen peruskallio.

***

Olin rauhallinen peruskallio vielä silloinkin kun baletin jälkeen M oli väsyksissä ja janoinen ja kiukkuinen. Ja silloin kun kaikki kolme ilmoitti ettei ne aio syödä ja M repi pelihousunsa koska sen lasi oli vääränvärinen ja silloin kun kylpyammeesta tuli liukumäki. Arvatkaa kuka keksi että kylpyammeen reunalta voi liukua ammeeseen? Kas kummaa – K. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi