Eilen oli siis se
M:n viimeinen jälkkäri – jälkitarkastus. K:n sysäsin L:n hoteisiin ja me jatkettiin
matkaa O:n ja M:n kanssa. Oon aivan hillittömän ylpeä tosta tytöstä ja niin se
taitaa olla itsestäänkin, tärkeämpää on että se tajuaa itsekin olla itsestään ylpeä.
Matkalla sain sen
jotensakin vakuutettua siitä ettei sinne lääkäriin voi mitenkään joutua jäämään kun mehän
ei edes menty sairaalaan, vaan sairaalan klinikalle joka oikeesti on jopa ihan
toisessa kaupungissa kuin se sairaala. Ekaks siis labraan verikokeisiin ja ensimmäistä
kertaa M oli mun sylissä, katseli seinämaalausta ja istui. Istui siis
huutamatta, reuhtomatta ja rimpuilematta. Ei tarvittu sitä iso miestä pitämään
kiinni.
Lääkärin kanssa
se hoiti asiansa käytännössä kahdestaan, kun O oli kauhuissaan ja halus vaan
syliin - "Can I carry you, mamma" lue; "tahtoo syliin". M siis reippasti ja ITSENÄISESTI vastas kysymyksiin, juoksi ja
hyppi ja ojensi ja koukisti ja vilautti vielä arpeakin pyynnöstä.
Tuloksia jäätiin
odottelemaan ja koska kaikki oli kunnossa on seuraava käynti vasta toukokuussa.
Silloin otetaan kuvat lonkasta ja katsotaan että se kasvaa hyvin tai siis
oikein tai jotakin. Autossa M selitti mulle kuinka sen lonkkanivel on vähän
niin kuin nyrkki ja kuppi ja kuinka sen pitää toimia ihan oikein. Tänään me
ollaan puhuttu siitä kuinka ne ”bad guys” (pöpöt) on oikeestaan ihan kaikkialla
ja joskus ne vaan sattuu pääsemään vaikka sinne lonkkaan.
***
Lääkäristä me
ajettiin kynttiläkaupan kautta ravintolaan. Tavattiin siellä K ja L, ja M
kertoi L:lle kuinka sen lonkka on nyrkki ja kuppi ja kuinka se ei itkenyt
yhtään. K köytettiin syöttötuoliin kun se ei muuten kykene olemaan
ravintolassa. Tai ehkä kukaan muu ei siis kykene olemaan sen kanssa ravintolassa.
Se kiipeää tuolille ja pois ja tuolille ja pöydälle ja tuolille ja pois ja
pöydän alle ja kaataa juoman ja kiipeää tuolille ja pöydälle ja pois ja juoksee
karkuun ja... se istuu siis syöttötuolissa turvavyöllä kiinnitettynä. Siinä
vaiheessa kun ruoka tuli se oli silti kertaalleen kaatanut juomsa, heittänyt
vahaliidut ensin lattialle ja sit pöydän ylitse M:n syliin, yrittänyt saada O:n
mukaan heittelyyn, mikä taas johti siihen et mä vaihdoin O.n kanssa paikkaa ja
siinä vaiheessa kun ruoka tuli se ei enää halunnut syödä ruokaansa, vaan mun
ruokaa ja koska se oli kalaa se ei halunnut sitäkään ja lopulta se kiljui ja
raivos siinä syöttötuolissa noin 40cm meidän pöydästä, jotta se ei ylettyi
suutuspäissään heittämään kaikkea käteen osuvaa pitkin lattioita ja pöytiä. Joku
täti-ihminen ensin mulkoili ja sen jälkeen lähestyi meitä varmaan a)
toivoakseen meiltä diskreetimpää käytöstä tai b) antaakseen mulle
lastenkasvatusvinkkejä. Onneksi se ymmärsi palata takaisin pöytäänsä ennen kuin
pääsi meidän pöytään saakka. Lopulta nyyhkyttävä K päätti syödä ruokansa ja
loppujen lopuksi söi enemmän kuin muut.
Seuraavan kerran
K itki ja raivos ja riehui autossa – koska, en tiedä. Se oli L:n mukana ja oon
tyytyväinen ettei mun tarvinnut sitä kuunnella ja siinä vaiheessa kun me
päästiin M:n kanssa kotiin oli pojat jo sängyssä ja K ulisi siellä koska se nyt
ei vaan halunnut mennä nukkumaan.
***
Tänään puhuin
molemmille M:n toimintaterapeuteille K:sta, onhan ne sen aika tsiljoonaan
kertaan nähneet siellä odotushuoneessa ja meidän keskusiteluiden aikana. Kysyin
pitäiskö kattoa ja molemmat sanoi et ehdottomasti. Varasin ajan. Evaluaatio on
huhtikuun 11. Ilmoittauduin samalla ADHD seminaariin. Tai mistä mä tiedän mikä se on vai onko se mikään... ADHD, SID. Sen osaan sanoa että se on turhautunut.
***
Seikkailtiin
pitkästä aikaa taas kauppakeskuksen ostostaivaassa. Käytiin lounaalla ja sen
ajan K vehtas ja kiipeili ja söikin kyllä vähän ja kiukutteli ja... M
kiukutteli ja raivos koska halusi rattaisiin ja ei halunnut rattaisiin ja
halusi kävellä, mutta ei jaksanut kävellä. Se halus kotiin ja balettiin ja
leikkipaikalle ja sit taas jonnekin neljänteen ja viidenteen. Ja me kuunneltiin
niitä kauppakeskuksen ääniä. Josskin piipitti hälyytin, kahvinkeitin, uuni...
ja oli musiikkia ja oli ihmisten ääniä ja joku kohina. L:n mielestä M on
hankala ja sit se on autisti, mutta enemmän hankala ja vaikee kuin autisti. Mun
mielestä ne on vähän niin kuin sama asia. Totuus lienee jossakin välimaastossa.
Tai siis se on hankala ja vaikee, koska sillä on hankala ja vaikee olla ja se
tulee sit taas siitä autistisesta puolesta ja siitä et maailma on sille hankala
ja vaikee ja aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Mä yritän pysyä rauhallisena ja
jotenkin sellaisena peruskalliomaisena. Joinakin päivinä se onnistuu, joskus
mustakin tulee vaikee ja hankala ja nelivuotias. Tänään olin rauhallinen
peruskallio.
***
Olin rauhallinen
peruskallio vielä silloinkin kun baletin jälkeen M oli väsyksissä ja janoinen
ja kiukkuinen. Ja silloin kun kaikki kolme ilmoitti ettei ne aio syödä ja M
repi pelihousunsa koska sen lasi oli vääränvärinen ja silloin kun kylpyammeesta
tuli liukumäki. Arvatkaa kuka keksi että kylpyammeen reunalta voi liukua
ammeeseen? Kas kummaa – K.
Kommentit
Lähetä kommentti