sunnuntai 14. lokakuuta 2012

lapsiin uupuneen ihmisen totuus


Jotain meidän perheen rytmistä kertonee se että mä nukuin tänään ja L nousi, ja kuitenkin meillä on aamiainen – kurpitsapannarit kermavaahdolla – syöty ja pöytäkin korjattu ja lapset leikkineet yläkerrassa sen aamiaisen jälkeen jo hyvän aikaa ja kello on................................ 8:20

Kirkossa on tänään lapsille joku kurpitsajuttu. M odottaa innolla, mä odotan että pääsen istumaan  tunniksi ilman lapsia  ja kuuntelemaan Pastor Benin ajatuksia, ja L odottaa että se pääsee nukkumaan. Koira taitaa odottaa että joku ehtis ja jaksais lenkille sen kanssa. 

***

Ja ristiriitaisin tuntein uupuneen ihmisen TOTUUS...

***

Tää apinalauma ajaa mut hulluuteen ja tosiasiassa mä odotan puhtaan kauhun vallassa alkavaa viikkoa kun M ei ola koulussa maanantaina eikä tiistaina eikä keskiviikkona... Tiistaiaamuna meille tulee lastenhoitaja O:n fysioterapiaevaluaation takia ja m se on mun elämänlankani, mä pääsen ulos tästä talosta neljäksi tunniksi vain yhden lapsen kanssa. Se eilisten synttäreitten jälkeinen päivä uuvutti meidät vanhemmat totaalisesti ja mun korvat soi vieläkin.

Mä en ymmärrä äitejä jotka sokerireunoin jaksaa hehkuttaa omaa äitiyttään ja kuinka ihanaa ja palkitsevaa on saada vaan hoitaa lapsia tai ehkä mä ymmärtäisin jos mun lapset olis toisenlaisia, ehkä jollakin on oikeasti kullannuppuja, toinen toistaan ihanampia... Onko sellaisia?

Mun lapset on kuitenkin aika tai ihan hirveitä ja aika usein. M:n kanssa oleminen on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. K:sta ei koskaan tiedä mitä se keksii... eilen siellä synttäreillä siellä pomppulinna paratiisissa se veti isompien perässä vailla pelkoa ja kaikki vanhemmat vaan kysyi et kuuluuko se peloton pieni poika meille – joo kuuluu... tänään se taas kerran hyppäs sieltä kerrossängyn yläsängystä kovalle lattialle... jätkältä puuttuu vaarantaju kokonaan, omaksi onnekseen se on fyysinen ja ketterä, mutta palapelit se heittää lattialle kun ei jaksa keskittyä niihin ja piirtäminen menee aina sotkemiseksi... Nyt se juoksee M:n kanssa pitkin yläkertaa sellaisen korkean, kimeän kiljunnan säestämänä. O, se mun mussukka paksu ja pehmeä... pelkäs aivan hysteerisesti siellä eilisillä synttäreillä ja lopulta suostui ensin vauvaosastolle leikkimään, joss sen päihitti motorisesti 18kk vanha tyttö ja se oli suunnilleen samalla tasolla 13kk vanhan tytön kanssa... mun O 28kk. Mun O keittää mulle keittiössään pipareita ja tarjoilee ne lautaselta, se sanoo M:lle autossa kun toinen ulisee ”STOP”, se jakaa pusuja ja hellyyttä... mutta se jos joku osaa kitistä ja vinkua.

Kaikki, siis kaikki, kaikki, kaikki lelut oli kaivettu kaapista ja vaatehuoneesta ja siroteltu pitkin yläkertaa... O oli onnistunut avaamaan lukon. Olis pitänyt ottaa kuva, en ottanut. Hyvä tovi noilla meni siivotessa ja mulla järjestäessä kaikki takaisin omiin laatikoihinsa ja lukitessa ne takaisin sinne kaappiin. Tänään meillä saa leikkiä Duploilla ja autoilla... josko siitä jopa saattais syntyä jotakin leikiksikin kutsuttavaa eikä pelkkää sotkemista sotkemisen vuoksi. Huomenna voidaan sit katsoa leikittäiskö keittiöllä vai nukkekodilla vai edelleen Duploilla. Kirjoja meillä ei enää lueta ilman lupaa, mä olen kyllästynyt heittämään revittyjä kirjoja roskikseen – mä heitän ne roskikseen kun en enää jaksa teipata – ja näinpä kirjatkin on lukkojen takana. Karua. Meidän lapsilla ON ikkunat metsäänpäin ja liian vähän leluja... pattereista en tiedä.

Mä haluan olla läsnä mun lasten elämässä. Enhän mä tätä muuten tekiskään. Mä en halua olla se äiti joknka lapset kasvattaa lastenhoitaja kun se tekee 60 tuntista työviikkoaan ja on 60% työajastaan työmatkoilla. Mä haluan olla läsnä, mutta silloin kun koulu on peruutettu ja edessä on vielä monta päivää ihan vaan yhdessä mä löydän itseni jostakin selviytymismoodista ja huomaan laskevani tunteja iltaan ja hiljaisuuteen... me valittiin tänään jopa se myöhäisempi jumalanpalvelus koska kun kirkko alkaa 11:15 ja kestää tunnin ja sen jälkeen vähän kahvitellaan on kello helposti yksi ennen kuin ollaan kotona ja siitä on enää 5-6 tuntia nukkumaanmenoon...

A-P-U-A!!!!



3 kommenttia:

  1. Moi, koita jaksaa! Kyllä minäkin muistan ne ajat, kun kelloa tuijotin, joko voi aloittaa iltapuuhat... Nyt ne ajat ovat takana ja jälkeenpäin ajateltuna nopeasti meni. Viikko sitten juteltiin tutun kanssa tästä, huokaisi hänkin helpoltukselta kun myönsimme tämän saman tunteen. Kun on pieniä lapsia tämän on pakko olla enemmän sääntö kuin poikkeus. ;) tsemppiä, tulee vielä päivä kun tajuat, että nämä ajat ovatkin ohi! Olet läsnä heidän elämässä, olet taatusti paras äiti heille!
    T. Aada

    VastaaPoista
  2. Mä oon ehkä sit melkein se pahismutsi, tosin en kyllä matkusta. Mutta lapset on tarhassa ja tänä syksynä oon saanut kalenteriin kolmena päivänä viikossa jumppaa yhteensä viistuntia (mies siis laittaa yksin lapset nukkumaan 2-3 kertaa viikossa).

    Mä en vaan kerta kaikkiaan pysty kaitsemaan tätä laumaani kesät talvet päivät yöt. Tarviin "oman aikuisten" aikani ja meidän perhe on huomattavasti onnellisempi, kun pääsen töihin toteuttamaan ambitioitani. Mutta mä kunnioitan suunnattomasti teitä, jotka olette valinneet toisin. Ja oli se aika lasten kanssa aamusta iltaan tai kävis siinä välissä duunissa, niin onhan se rankkaa. Oli ne piltit kuinka ihania tahansa. Jotenkin se vaan on omalla tavallaan palkitsevaa ja ne onnistumisen tunteet saavat taas jaksamaan.

    Mä veikkaan, että sulla sitä rasitusta lisää vielä se, että pojat on niin erilaisia. Sulla on siis oikeasti KOLME lasta. Ja mulla taas on yksikkö ja kaksikko. Ja valtaosan ajasta se yksikkö on mun kanssa "samalla" puolella ja auttaa kaksikon kaitsemisessa.

    No, en mä tiedä saako noin edes omista lapsistaan kirjoittaa... Mutta siksi mä useimmiten ajattelen ja koitan aina puhuakin positiivisesti omasta pesueestani. Mä oon hurjan ylpeä meidän perheestä ja kun kaikki päivittelee meidän härdelliä (varsinkin yhden lapsen vanhemmat), totean hitaasti, että mekin oltiin pari vuotta ihan normaali yksilapsinen perhe;)

    Tsemppiä ihanainen, oot mun idoli!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei Sanna, et oo... meillä on ystäviä joulla nanny tekee 12 tuntista päivää ja viikonloput hoitaa sitteri, ja lapset kutsuu sitä nannyä "Mom" Se saa mut pohtimaan miksi tämänkaltaiset ihmiset hankkii lapsia, oikeesti?

      Mä olen kans ihan hirvittävän ylpeä omistani ja niin pitääkin olla ja silti niitä negatiivisiakin tunteita on hyvä välillä tuuletella :)

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.