puolihurmos

Mä jatkan tätä kirkon jälkeisessä puolihurmoksessa ja Aadan kommentin innostamana...

Niinhän se on että pian voi katsoa taaksepäin ja todeta että tästäKIN ajasta selvittiin ja just aamulla mietittiin että vitsi miten kusessa sitä oltais jos meillä olis M ja vastasyntynyt, nyt noi sentään riehuu keskenään edes jollakin kokoonpanolla. Toisaalta mua pelottaa etten osaa pysähtyä kaikkiin niihin ihaniin hyviin hetkiin ja nauttia niistä, tuntea sitä jalat alta vievää onnellisuutta ja sisäistä rauhaa tän kaiken kaaoksen keskellä... kyllähän mä kuitenkin osaan...

• Se hetki siellä rantahiekalla kun katsoin L:llää leikkimässä lastensa kanssa
• Se hetki kun me poikien kanssa leikitään M:n ollessa koulussa
• Se hetki aamulla kun pojat vielä nukkuu ja me istutaan aamua M:n kanssa – se hetki on lyhyt, mutta se on olemassa
• Aamu muutenkin - siinä vaiheessa kun pääsen yli heräämisen hetken tuskasta – kun me syödään aamusnacksiä kynttilänvalossa ja ulkona on vielä pimeää
• Kun mä viikonloppuna aamulla hiivin alakertaan ja ne huomaa mut
• Kun me lauletaan yhdessä autossa eikä edes olla myöhässä mistään tai mä en pelkää että joku nukahtaa autoon
• Kun mä kuuntelen noitten ajatustenvaihtoa ilman että ne huomaa että mä kuulen
• Kun M tulee mun viereen yöllä ihan vaan vähäksi aikaa
• Kun O uskaltaa jotakin uutta niin kuin tänään, se hetki sulataa mun sydämen ja se riemu on syvää ja kaikkivoipaa
• Kun K sanoo jotain kuolematonta niin kuin eilen satuttaessaan – ”Mamma, I’m hurt, I need a doctor...” Se on hei kaks, ja se osaa jo vaatia lääkäriä paikalle.
• Se hetki kun mä en ole väsynyt ja jaksan ja meillä on kivaa yhdessä eikä me vaan selviydytä eteenpäin

Ne on jo neljä-ja-puol ja melkein-kaks-ja-puol... mä muistan kuin eilisen päivän sen aamun kun ajettiin pimeässä sairaalaan, sen aamun jona M syntyi ja sen onnen tunteen, mä muistan kuin eilisen päivän myös sen aamun jona heräsin jo sairaalassa – olinhan ollut siellä jo hyvän aikaa – sen aamun kun oltiin lähdössä leikkuriin hakemaan poikia... mihin nämä vuodet on kadonneet?

Ei meistä pitänyt tulla tällaista perhettä, meistä piti tulla se ihan tavallinen perhe – ei sellaisia joo ole edes olemassa – mutta kaikkeen mitä eteen on heitetty ollaan kasvettu tai ehkä se enneminkin on kasvattanut... kuolema, kaksoset, autismi – vielä vuosi sitten en tiennyt autismista yhtään mitään ja nyt se on aika kiinteä osa meidän elämää.

Kirkossa oli tänään se sunnuntai kun ihmisiä kastettiin, itselle ajatus on aika vieras kun onhan mut jo kertaalleen kastettu ja konfirmoitukin... jotakin herkkää oli kuitenkin siinä hetkessä jona ensin kastettiin perheen isä ja sen jälkeen hän osallistui kolmen lapsensa kasteeseen.