Siirry pääsisältöön

autistinen päivä


M:llä oli taas eilen aika autistinen päivä, me on ruvettu kutsumaan näitä itkupotkuraivaripäiviä joina mikään ei suju ja kaiken pitää mennä tarkkaakin tarkemmin ja ruokakain on tosi epäilyttävää ja tuntuu oudolle ja kaikki pitää laittaa järjestykseen päiviä M:n autistisiksi päiviksi. Eilen oli itkupotkuraivareita kai viisi tai kuusi ja illalla sängyssäkin vielä pelotti ja itketti ja harmitti... Mulle tää on merkki siitä, että se on väsynyt ja että ne koulussa puskee sitä tarpeeksi, hyvä niin.

Mulla pitää kyllä pokka kaupassa kun mun neljäjapuolvee heittäytyy lattialle ja lyö ja potkii ja kirkuu... joskus muut asiakkaat näyttää vähän hämmentyneiltä, pojat on yleensä lähinnä huolestuneen oloisia. Eilen mä lopulta istutin rimpuilevan tytön siihen kärryjen lastenistuimeen ja kiinnitin turvavön ja jatkoin ostoksiani kirkuvan tytön rimpuillessa kärryissä... kyllä se siitä lopulta rauhoittuu aina ja me päästään taas keskusteluyhteyteen.

Autistisena päivänä M on fyysinen, se tönii ja repii poikia eikä voi mitenkään ymmärtää että ne ei tee kaikkea niin kuin M haluaa... niinhän se on kaikkien sisarusten välillä, mutta silti me tällaisina päivinä päästää ikäänkuin toiselle tasolle tässäkin... ja lopputuloksena on itkua ja mustelmia ja kolhuja ja naarmuja. Toisaalta sitä samaa fyysisyyttä on myös se loputon läheisyyden tarve, syliin, halauksiin, pusuihin ja niihinkin käy välistä myös veljet.

L erehtyi taas eilen sanomaan M:lle jotain kuvailevaa, tyyliin ”hold your horses” tai ” you’re my pumpkin” tai ”do you have ants in your pants” – se ei ollut mikään näistä, mutta otain vastaavaa ja M putoaa aina kartalta... Se katsoo sanojaa vähän epäuskoisena ja lopulta sanoja ymmärtää, joko M:n vastauksesta tai ihan vaan ilmeestä, M:n ottavan tän jutun kirjaimellisesti.

Pientä säpinää päivään toi myös uusien naapureiden ilmeinen keittiökämminki ja palohälytys joka raikui pitkin katuja ennen kuin ne keksi miten sen hälyttimen saa pois päältä... olin jo menossa koputtamaan ovea ja kysymään tarviiko ne apua... pojat hoki Fireman Samiä ja M:n kanssa keskusteltiin taas tulipaloista. Sen eilisen hälytyksen jälkeen alkoi myös taas pelko ja kaikista piippauksista kysytään mikä se on ja miksi.

Mä aloitin kuvaamisen joskus viiden jälkeen tai vähän ennen kuutta kai... siihen saakka jatketaan tänään ja sit karsitaan ja editoidaan ja lopulta saatte katsoa taas parisataa kuvaa... ihanaa, eikö?



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää