Siirry pääsisältöön

"Tonttu"


Mun suhteeni jouluun on pakkomielteinen intohimoinen. Mulla on kaksi teoriaa tästä aiheesta – ei niin että kaikesta nyt ylipäätään pitäis aina olla teorioita, mutta kuitenkin – ensinnäkin lapsena mutsi oli aina jouluisin onnellinen ja hyvällä päällä, mitä nyt vähän joustamaton traditioiden suhteen ja toiseksi, mä olen itse ”joulun lapsi”. Mun teorian mukaan kaikille ihmisille se oman syntymän aika on tärkein tai paras aika vuodesta... joulukuun lapsena mä olen siis aavistuksen jouluorientoitunut. Vuosien mittaan - 19 vuotta - L on oppinut elämään tämän asian kanssa vaikka tulee itse kodista jossa joululla ei nyt niin hirvittävän suurta merkitystä ollut... se tietää, että mun T-Ä-Y-T-Y-Y saada elää joulu kokonaisvaltaisesti.

Ero omaan äitiin on se, että meillä elää niin perinteet kuin ruokalistakin tarpeen mukaan ja tänä vuonna ajateltiin kokeilla tätä amerikkalaista mallia avata joululahjat joulupäivän aamuna... yhteen aikaan syötiin kalkkunaa, sit paahtopaistia kertaalleen ja nyt suolaan itse kinkun. Perunalaatikoita ja lanttulaatikoita en ole tehnyt vuosiin, enkä rosollia. Kerran kokeiltiin syödä aattona pelkkää kalaa... joustoa siis löytyy.

Mä rakastan kuitenkin ”rakentaa” tätä vuoden parasta aikaa, joka täällä polkaistaan käyntiin suoraan Kiitospäivästä – tänä vuonna siis 22.11. Kiitospäivästä aina jouluun meillä käy ”Tonttu”. ”Tonttu” näin lainausmerkeissä koska meillä sen tyypin nimi on Tonttu ja se on Santa’s Elf. Se käy Santan luona aina öisin ja aamuksi palaa, jättäen joulukalenteriin jotain kivaa lapsille – yleensä suklaata tai pikkuautot tai tikkarit... – ja palaa sen jälkeen istumaan tai roikkumaan jonnekin päiväksi. Tonttu on siis joulunaikaan näkyvissä ja se tarkkailee meidän elämää... se on ollut lastenhuoneissa, keittiönvalaisimessa, auton taustapeilissä, kylppärissä, taulujen päällä, meidän makkarissa... milloin missäkin... yhden päivän se istui jääkaapissa syömässä jogurttia.



Tänä vuonna me lähetettiin Tontulle violetti kaulaliina. Ihan vaan, jotta sen ei tulis kylmä näin syksyllä säiden viilentyessä. Me jätettiin se lahjapaketissa kortin kanssa roikkumaan siihen paikkaan johon se aina lasten lahjukset jättää ja monta päivää se paketti kerkis siinä roikkumaan ennen kuin hävis. Sit meni taas varmasti melkein viikko kunnes yhtenä aamuna siinä samassa kohdassa roikkui pussi, pussissa kiitoskortti ja vino pino violetteja paitoja M:lle. M:n uusi lempiväri on violetti ja sillä ei ole ollut mitään violetteja vaatteita ja se on useasti sanonut kirjoittavansa Santalle, että haluis jotain violettia.


M:n tekemäkortti Tontulle, kuvassa siis Tonttu

 Vastalahjus kortteineen

Todellisuudessa mä elän tässä tarinassa tytärtäni voimakkaammin. Me luettiin Tontun kiitoskortti, avattiin paketti ja M kiitti mua kivoista paidoista. Sen jälkeen se korjas ja sanoi – Oh, thank you Tonttu or Santa... Jotenkin mulla on vähän sellainen tunne että M ei usko Tonttuun tai Santaan, mutta esittää tehdäkseen mut iloiseksi... se ON vasta neljä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän