"Tonttu"

Mun suhteeni jouluun on pakkomielteinen intohimoinen. Mulla on kaksi teoriaa tästä aiheesta – ei niin että kaikesta nyt ylipäätään pitäis aina olla teorioita, mutta kuitenkin – ensinnäkin lapsena mutsi oli aina jouluisin onnellinen ja hyvällä päällä, mitä nyt vähän joustamaton traditioiden suhteen ja toiseksi, mä olen itse ”joulun lapsi”. Mun teorian mukaan kaikille ihmisille se oman syntymän aika on tärkein tai paras aika vuodesta... joulukuun lapsena mä olen siis aavistuksen jouluorientoitunut. Vuosien mittaan - 19 vuotta - L on oppinut elämään tämän asian kanssa vaikka tulee itse kodista jossa joululla ei nyt niin hirvittävän suurta merkitystä ollut... se tietää, että mun T-Ä-Y-T-Y-Y saada elää joulu kokonaisvaltaisesti.

Ero omaan äitiin on se, että meillä elää niin perinteet kuin ruokalistakin tarpeen mukaan ja tänä vuonna ajateltiin kokeilla tätä amerikkalaista mallia avata joululahjat joulupäivän aamuna... yhteen aikaan syötiin kalkkunaa, sit paahtopaistia kertaalleen ja nyt suolaan itse kinkun. Perunalaatikoita ja lanttulaatikoita en ole tehnyt vuosiin, enkä rosollia. Kerran kokeiltiin syödä aattona pelkkää kalaa... joustoa siis löytyy.

Mä rakastan kuitenkin ”rakentaa” tätä vuoden parasta aikaa, joka täällä polkaistaan käyntiin suoraan Kiitospäivästä – tänä vuonna siis 22.11. Kiitospäivästä aina jouluun meillä käy ”Tonttu”. ”Tonttu” näin lainausmerkeissä koska meillä sen tyypin nimi on Tonttu ja se on Santa’s Elf. Se käy Santan luona aina öisin ja aamuksi palaa, jättäen joulukalenteriin jotain kivaa lapsille – yleensä suklaata tai pikkuautot tai tikkarit... – ja palaa sen jälkeen istumaan tai roikkumaan jonnekin päiväksi. Tonttu on siis joulunaikaan näkyvissä ja se tarkkailee meidän elämää... se on ollut lastenhuoneissa, keittiönvalaisimessa, auton taustapeilissä, kylppärissä, taulujen päällä, meidän makkarissa... milloin missäkin... yhden päivän se istui jääkaapissa syömässä jogurttia.

Tänä vuonna me lähetettiin Tontulle violetti kaulaliina. Ihan vaan, jotta sen ei tulis kylmä näin syksyllä säiden viilentyessä. Me jätettiin se lahjapaketissa kortin kanssa roikkumaan siihen paikkaan johon se aina lasten lahjukset jättää ja monta päivää se paketti kerkis siinä roikkumaan ennen kuin hävis. Sit meni taas varmasti melkein viikko kunnes yhtenä aamuna siinä samassa kohdassa roikkui pussi, pussissa kiitoskortti ja vino pino violetteja paitoja M:lle. M:n uusi lempiväri on violetti ja sillä ei ole ollut mitään violetteja vaatteita ja se on useasti sanonut kirjoittavansa Santalle, että haluis jotain violettia.

M:n tekemäkortti Tontulle, kuvassa siis Tonttu

 Vastalahjus kortteineen

Todellisuudessa mä elän tässä tarinassa tytärtäni voimakkaammin. Me luettiin Tontun kiitoskortti, avattiin paketti ja M kiitti mua kivoista paidoista. Sen jälkeen se korjas ja sanoi – Oh, thank you Tonttu or Santa... Jotenkin mulla on vähän sellainen tunne että M ei usko Tonttuun tai Santaan, mutta esittää tehdäkseen mut iloiseksi... se ON vasta neljä.