Siirry pääsisältöön

"Tonttu"


Mun suhteeni jouluun on pakkomielteinen intohimoinen. Mulla on kaksi teoriaa tästä aiheesta – ei niin että kaikesta nyt ylipäätään pitäis aina olla teorioita, mutta kuitenkin – ensinnäkin lapsena mutsi oli aina jouluisin onnellinen ja hyvällä päällä, mitä nyt vähän joustamaton traditioiden suhteen ja toiseksi, mä olen itse ”joulun lapsi”. Mun teorian mukaan kaikille ihmisille se oman syntymän aika on tärkein tai paras aika vuodesta... joulukuun lapsena mä olen siis aavistuksen jouluorientoitunut. Vuosien mittaan - 19 vuotta - L on oppinut elämään tämän asian kanssa vaikka tulee itse kodista jossa joululla ei nyt niin hirvittävän suurta merkitystä ollut... se tietää, että mun T-Ä-Y-T-Y-Y saada elää joulu kokonaisvaltaisesti.

Ero omaan äitiin on se, että meillä elää niin perinteet kuin ruokalistakin tarpeen mukaan ja tänä vuonna ajateltiin kokeilla tätä amerikkalaista mallia avata joululahjat joulupäivän aamuna... yhteen aikaan syötiin kalkkunaa, sit paahtopaistia kertaalleen ja nyt suolaan itse kinkun. Perunalaatikoita ja lanttulaatikoita en ole tehnyt vuosiin, enkä rosollia. Kerran kokeiltiin syödä aattona pelkkää kalaa... joustoa siis löytyy.

Mä rakastan kuitenkin ”rakentaa” tätä vuoden parasta aikaa, joka täällä polkaistaan käyntiin suoraan Kiitospäivästä – tänä vuonna siis 22.11. Kiitospäivästä aina jouluun meillä käy ”Tonttu”. ”Tonttu” näin lainausmerkeissä koska meillä sen tyypin nimi on Tonttu ja se on Santa’s Elf. Se käy Santan luona aina öisin ja aamuksi palaa, jättäen joulukalenteriin jotain kivaa lapsille – yleensä suklaata tai pikkuautot tai tikkarit... – ja palaa sen jälkeen istumaan tai roikkumaan jonnekin päiväksi. Tonttu on siis joulunaikaan näkyvissä ja se tarkkailee meidän elämää... se on ollut lastenhuoneissa, keittiönvalaisimessa, auton taustapeilissä, kylppärissä, taulujen päällä, meidän makkarissa... milloin missäkin... yhden päivän se istui jääkaapissa syömässä jogurttia.



Tänä vuonna me lähetettiin Tontulle violetti kaulaliina. Ihan vaan, jotta sen ei tulis kylmä näin syksyllä säiden viilentyessä. Me jätettiin se lahjapaketissa kortin kanssa roikkumaan siihen paikkaan johon se aina lasten lahjukset jättää ja monta päivää se paketti kerkis siinä roikkumaan ennen kuin hävis. Sit meni taas varmasti melkein viikko kunnes yhtenä aamuna siinä samassa kohdassa roikkui pussi, pussissa kiitoskortti ja vino pino violetteja paitoja M:lle. M:n uusi lempiväri on violetti ja sillä ei ole ollut mitään violetteja vaatteita ja se on useasti sanonut kirjoittavansa Santalle, että haluis jotain violettia.


M:n tekemäkortti Tontulle, kuvassa siis Tonttu

 Vastalahjus kortteineen

Todellisuudessa mä elän tässä tarinassa tytärtäni voimakkaammin. Me luettiin Tontun kiitoskortti, avattiin paketti ja M kiitti mua kivoista paidoista. Sen jälkeen se korjas ja sanoi – Oh, thank you Tonttu or Santa... Jotenkin mulla on vähän sellainen tunne että M ei usko Tonttuun tai Santaan, mutta esittää tehdäkseen mut iloiseksi... se ON vasta neljä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...

kuusitoista

Tiesin että tässä kävisi näin ja silti ne väkisin esiin puskevat kyyneleet pääsivät yllättämään. Sellainen sekoitus iloa, onnea, ylpeyttä ja luopumisen tuskaa uuden ajanjakson edessä. Minun lapseni, minun ihana, ihana lapseni. Minä. Rakastan sinua niin ettei siihen löydy edes sanoja, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Sinä. Minun rakas, rakas lapseni. Tättähäärä. Minä muistan kuinka silloin kauan sitten takerruit minuun lastensairaalan ovella terapeutin päättäväisesti kantaessa sinut sisälle. Minä jäin ulos ja itkin. Minun koko kehoni halusi josta sinun perääsi, tuntui kuin joku olisi repinyt irti osan minua. Minä muistan kuinka kuljit hattu keikkuen eskarin orientaatioon ja me seurasimme perästä. Minä muistan. Minun koko kehoni muistaa.  Keskiviikkona sinä täytit kuusitoista. Tulit vähän unenkarheana alakertaan, halasit ja moiskautit pusun ensin minulle, sitten isälle. Hymyilit kun näit sinulle katetun aamiaisen ja ojensit läppärisi isälle sanoen: ”Tekisin itse, mutta tartten sun aj...