Siirry pääsisältöön

tältä näyttää autisti


Talvista vaatetustaan itkevä poika pakattu isänsä autoon ja lähetetty terapiaan – te nauratte kun näätte ne kuvat sen ”talvisesta” asusta – M saatu valmiiksi bussia varten ja mä odotan että saisin aamiaista kun M on pakattu bussiin... se siis menee tänään kouluun ja eilinen lepopäivä auttoi. Onhan sillä yskä, mutta muuten se on ihan kondiksessa, lukuunottamatta haavaa päässä...


Nää kamalat "talvivaatteet"
Paita - Mini Boden, shortsit - Union Bay,
kengät - Crocs ja sen Bandana nyt on vaan bandana...

L lähdössä duuniin samaisena jäätävänä aamuna...
Mä luulen että koko asu on - Eddie Bauer ja tiedän että kengät - Sebago 


Illalla riehuivat kolmisteen tossa olkkarissa ja kävihän siinä sitten niin että lopulta pää kumahti pöydänlaitaan ja seuraavaksi keskityttiin verenvuotoon ja tuskaan ja kipuun ja... Rentona – ehkä liiankin – vanhempana en lähtenyt kaahaamaan päivystykseen vaan tyydyin tarkistamaan sen tajunnantasoa yön mittaan ja ihan hyvinhän tuo näyttää voivan ja kun ei valittanut edes kipua en antanut lääkettäkään – siis unohdin antaa sen kipulääkkeen.



Kohta on taas kiire... kuteet niskaan, K autoon ja Suomikoulun kautta – pitää hakea mun cd:t ja kansio – hakemaan O terapiasta ja sit kahville ystävän kanssa ja leikkimään ja hakemaan M ja terapiaan ja... tavallista siis.

Mä aina välistä mietin, että kirjoitanko ollenkaan kun ei oo mitään sen kummempaa ja sit kuitenkin kirjoitan luottaen siihen että tekstiä syntyy tässä ajatusten virratessa ja niinhän siinä usein käykin että idea syntyy kirjoittaessa... Tänä aamuna kastepisarat heinissä oli aivan järjettömän kauniita nousevan auringon valossa. Siinä mä istuin, lapsi sylissä odottamassa koulubussia ja pohdin sitä miten ihmiset - siis ihan ne tuntemattomat kadulla kävelijät – hahmottaa autismin ja veikkaan että se kuva mikä niille nousee mieleen on aika erilainen kuin mulla. Mun mielessä se on M, se on mun ihana ja kaunis pieni tyttöni... farkkumekossa ja polvisukissa, balettipuvussa, yöpaidassa, prinsessamekossa – siinä mekossa jota pidetään AINA kotona kunnes se on riekaleina... M on monella tapaa ihan tavallinen pieni tyttö, nopealla vilkaisulla ei huomaa mitään, eikä aina vähän hitaammallakaan... Mä luulen että ihmiset ajattelee kaupassa ja lääkärissä ja puistossa ja M:n häiritessä opetusta balettitunnilla että meillä on vaan huonosti kasvatettu tai lellitty lapsi, ei niille tule mieleenkään että se olis autisti – ihmiset ei tule ajatelleeksi ettei autismi näy päälle.

Tältä näyttää autisti
Mekko - en muista, olisko Småfolk tai Katvig,
paita - Mini Boden, sukat - Gap, kengät - Converse ja muumihuivi on muumihuivi...


edit. M:n mekko oli Molo Jeans

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää