Siirry pääsisältöön

mä unohdin


Eilen oli kiireinen päivä... terapiaa, kardiologia, hammaslääkäri ja M:n lääkäri. Aamulla vielä muistin, että kouluun piti laittaa sähköpostitse tieto siitä että laittavat M:n koulusta bussiin... sitten se unohtui. Havahduin tähän asiaan puolikolmen aikaan hammaslääkärissä kun puhelin soi ja sitten tuli viesti, sitten se soi uudestaan ja tuli toinen viesti. Kolmannella soitolla mä tajusin että ne soittaa koulusta mitä tehdä... Mä ryntään se paperilappu kaulanympärillä tuolista pihalle soittamaan kouluun, siinä vaiheessa ne oli jo laittaneet tytön bussilla kotiin ja sopineet että opettaja odottaa koululla jos M sinne kohta palautuu bussin kyydissä...

Tämä aamun aloitin maksamalla unohduksesta. Ostin kolme lahjakorttia Starbucksista ja vein yhden M:n SNAPS opelle, toisen erityisope Tiffanylle ja kolmas odottaa tossa pöydällä bussinkuljettaja Lisaa. M itse ei ollut tilanteesta moksiskaan, lähinnä harmissaan siitä ettei mentykään toimintaterapiaan niin kuin yleensä torstaisin koulun jälkeen. Mä EN oikeesti ole se äiti joka unohtaa lapsensa... en, en, en.

Viimeiseksi illalla lapseni teki jonoja... tällä kertaa astioista. Kai se sittenkin oli siitä tilanteesta stressaantunut vai oliko se se verikoe lääkärissä...  Lääkäri käski antaa sen syödä mitä se haluaa... se söi eilen purkillisen mansikkajäätelöä. Kasvatuksellisesti mä en tähän usko, tarvitseeko mun uskoa vai onko syöminen tärkeämpää?



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän