minäkö särmä? - joo olin joskus ennen

Miten musta tuli tällainen säätäjä ja sählä? Ne jotka tuntee mut ajalta ennen lapsia tietää että mulla on aina kaikki hallussa ja järjestyksessä ja joululahjat paketoituna takanreunalla jo lokakuussa, niin ja joulukortitkin lähettämistä vaille valmiina... Mä en koskaan ollut myöhässä mistään enkä ikinä unohtanut ketään tai mitään – klassinen ylisuorittaja siis. Mutta miten mä onnistuin putoamaan alisuorittajien kastiin?

Yksi lapsi ei kauheesti aiheuttanut vielä muutoksia. Kuten jo aiemmin totesin voi yhden – vähän hankalammankin – lapsen kanssa aika hyvin ylläpitää sitä totuttua lifestyleä, etenkin kun M oli siltä kantilta helppo että se viihtyi ravintoloissa eikä sen kanssa tarvinnut naulapyssyllä sulkea kaapinovia ja laatikoita, porteillakaan ei kauheesti tehty yhtään mitään. Univelka tais tosin tehdä sen, että synttärikortit anopille jäi lähettämättä ja kiitoskortit kaikille ja... ei vaan enää kyennyt ihan kaikkeen. Elävästi muistan edelleen kaikki ne kutsut joiden aikana toinen meistä isännöi tai emännöi ja toinen istui karjuvan kakaran kanssa yläkerrassa ja tunnelma oli vähintäänkin pilalla. Me kuitenkin oltiin ja osallistuttiin ja tultiin ja mentiin - aina aikataulussa ja ajoissa.

Poikien synnyttyä ja meidän muutettua kuudentena päivänä syntymästä uuteen taloon lakkasin lähettelemästä kiitoskortteja, joulukortteja tai synttärikortteja. Ihmiset varmaan pitää mua ihan törkeenä, mutta ne jotka ei ymmärtäneet sietikin mennä. En edes yrittänyt enää osallistua kaikkiin kissanristiäisiin laumani kanssa, aika paljon ihmisiä karsiutui meidän seurapiiristä ja uusia tuli tilalle. Kalenteri oli kuitenkin edelleen korvien välissä ja mä muistin asiat, en unohtanut oikeastaan koskaan mitään, tekemättä jättäminen oli vähintäänkin puolitietoinen valinta.

Sitten pakettiin lisättiin lääkäri ja terapiakierre... autismia ja kehitysviivästymää ja yks keuhkoveritulppa. Tänään istuin autossa etupenkille laittamieni kananmunien päälle, kotiintultuani poimin kuoret pois paperipussista ja leivoin muutaman pumpkinbreadin. M kysyi miksi mä istuin niitten munien päälle, no siksi kun unohdin että ne oli siinä... Miksi? No, kun mulla on niin paljon muuta muistettavaa... Pyykit on kyllä pesty, mutta useimmiten viikkaamatta, tavarat on hukassa ja autonavaimia etsin säännöllisesti. Puhelin jää kotiin tai autoon tai milloin mihinkin, kalenteri on kahdessa paikassa ja joudun sitä myös lukeamaan useamman kerran päivässä. Lapset onneksi ilmoittaa nykyään itse jos niitten vyöt ei ole kiinni ja M ilmoittaa jos joku puuttuu. Rattaat unohtuu vesisateeseen auton lavalle ja kaikista maailman ihmisistä MINÄ olen joutunut kertaalleen tilanteeseen jossa unohdin vaipat kotiin...Oikeesti, M-I-N-Ä!  Onko mulla kapa loppu, vai olenko mä vaan joutunut antamaan periksi ja myöntämään etten edes minä pysty ihan kaikkeen, laskemaan rimaa... nykyään meillä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja tyrmistyttävien itsesyytösten sijaan suhtaudun useimpiin asioihin olankohautuksella... Onko tämä lopun alku vai alun loppu? Onko se kakkaa vai suklaata? Maistetaan!