Siirry pääsisältöön

uneliaita tuokiokuvia


Sataa, ekaa kertaa sitten heinäkuun 11. Pojat leikkii jotain suuronnettomuutta olkkarissa ja siihen liittyy paljon ”crash” ja ”oh, nooo” –huudahduksia. Musta on huikeeta että noi on jo sillä ”tää menis nyt tänne, eiku tonne” tasolla leikissään, sitä on aika hauska kuunnella – vuorovaikutteista leikkiä. Mä yritän päättää pitäiskö meidän ihan tehdäkin tänään jotakin vai ollaanko vaan. Oleminen houkuttelee, mutta iltapäivästä saattaa seinät kaatua päälle jos näitten apinoitten kanssa ”vain” on. Otan toisen kupin kahvia ja mietin asiaa lisää...

***

Sain ystävältä vinkin ja ostin M:lle ja mulle liput Pähkinänsärkijään. Ison baletin lippuja ei meille kahdelle alle satasen saa, ennemminkin ne maksais lähemmäksi kahta sataa... pienen balettikoulun esitykseen päästään muutamalla kympillä, se riittää M:lle ihan varmasti ja elämys se on pienikin elämys...

***

Käytän Koiran ulkona poikien kanssa, tai siis mä meen ja pojat tulee perästä lman lupaa... K paljain jaloin, O on laittanut kengät jalkaan – kertoo aika paljon näistä kahdesta. Ulkona on ihana tuoksu, sateen tuoksu... uskaltaiskohan sitä huomenna aamulla lenkille. Ennen lauantaipäivän kaaosta.

***

Me luetaan yhdessä kirjaa ja lukuhetken päätteeksi mä saan ilmaisen lääkärintarkastuksen ja muutaman rokotuksen, nuken tuttipullosta huikat päälle.

***

Pojat katsoo yläkerrassa ”muumikuvaa” ei ne siitä mitään taida ymmärtää – muumivideosta – mutta tapittavat vierekkäin sohvassa.

***

Parkkeeraan takaisin alakertaan kahvikuppini kanssa ja päätän ettei ainakaan paljoa mennä mihinkään... voisin nukkua päikkärit noitten sankareitten kanssa – yhdessä. Voitais ajella kylään – no kaupunki se on – ostamaan huomisille synttäreille lahja. Siinähän sitä on, ohjelmaa.

***

Illalla vois syödä vaikka pizzaa...
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää