Tää on mulle
niitä aisoita joissa katastrofin odottaminen on oikeastaan pahempaa kuin
katastrofi itse - koputtaa puuta – toivottavasti teoria ei muutu... Se pyörii
ympärillä ja siitä kuulee huhuja oikealta ja vasemmalta. Se menee naapuriin ja
mä jätän kassillisen tarpeita oven ulkopuolelle, en uskalla edes soittaa
ovikelloa vaan poistun hiljaa ja laitan perään tekstarin... Se on käynyt jo
siellä ja siellä ja siellä ja tulee välillä lähemmäksi ja menee sit kauemmaksi
ja koko ajan sitä vaan odottaa koska se tulee... sen tietää että se tulee
jossakin vaiheessa, väistämättä, SE tulee... vääjäämättä. Sitä toivoo että se
kävi vaan pikaisesti, mutta kuitenkin järki sanoo että kyllähän se meillä on
helposti viikon. Mä varaudun ja käyn valmiiksi kaupassakin... sitä varten
tarvitaan paljon väritöntä juotavaa, suolakeksejä, omenasosetta, etikkaa,
ruokasoodaa...
Viime yönä se sit tuli, mä tosin sain tietää vasta aamulla
että meillä on vieraita. Avasin poikien oven, totesin - et ai, nyt se Pirjo sit
tuli kylään ja tais ottaa kaverinsa Ripankin mukaan. Pojat kylpyyn ja
pyykkikone laulamaan... Hyppään sukkelaan siihen sairaanhoitaja-laitosapulais-dieettikokkirooliin ja ryhdyn toimeen. Joku korkeampi voima auttoi kahdessa kohtaa. Ensinnäkin
mä en herännyt yöllä ja sain siis ryhtyä siivoamaan tuorein voimin JA K nukkui
poikkeuksellisesti alasängyssä O:n kanssa... mä en halua edes ajatella miltä
siellä olis näyttänyt jos poika olis ollut omassa sängyssään.
Nyt odotellaan
kuka kaatuu seuraavaksi ja kuinka kauan siihen menee... toistaiseksi meillä on
aikalailla ”business as usual” onhan eka potilas se ainoa meidän perheestä
jolla ei ole pakollisia menoja... M
aamulla fysioterapian evaluaatioon, läpäisi muuten kaiken kirkkaasti mutta jää
terapiaan niitten pihtipolvien ja lättiksien takia. Siitä tyttö kouluun ja
kohta pakataan lauma autoon ja lähdetään terapioihin... iltapäivän leikkideitti
tietysti peruutettiin. Kahden terapioidessa me luetaan K:n kanssa autossa kirjoja...
myös auto on lastattu; pyyhkeillä, pesuaineilla, talouspaperilla,
muovipusseilla...
Mun nenässö leijuu oksennuksen ja ripulikakan haju... ne on jotakin molekyylitason juttuja kun kaikki on pesty ja pyyhitty ja siivottu ja...
Aloitan maailman tylsimmän kuvasarjan... "Elämäni odotushuoneissa" - ihan vaan jotta kaikki ihan varmasti ymmärrätte miten paljon niissä tulee istuttua...
 |
| Mosaic maanantaina 29.10. klo 07:55 |
Kommentit
Lähetä kommentti