tiistai 23. lokakuuta 2012

S niin kuin synnytys-syntymä-sektio


Mun piti alkuun vaan vastata Sannan ja Melinan kommenteihin mutta päädyin kirjoittamaan ihan oman juttunsa tästä aiheesta kun siitä nousee niin hirvittävän paljon tunteita ja ajatuksia, mikä on luonnollistakin kun se varmasti on niitä suurimpia tapahtumia naisen elämässä ellei se suurin... äidiksi tuleminen. Kiitos siis teille molemmille ajatuksia herättävitä kommenteista.

Mä en millään muotoa halua väheksyä alatiesynnytystä ja synnyttäviä äitejä, miten edes voisin kun mulla ei ole asiasta kokemusta... ajatuksena se on ihan huikea – kun luen teidän kokemuksia - ja samalla mulle niin pelottava etten ole halunnut kokeilla. Kontrollivinoutuneena – vähän ehkä nykyään rentoutuneena – mulla on vaikeuksia sellaisten tilanteiden kanssa joita en itse pysty säätelemään, mutta en mä alatiesynnytystä siksi jättänyt väliin...  

Koska en oo kokenut alatiesynnytystä en osaa sanoa olisiko mun kokemus noista lapsista syntymän jälkeisinä hetkinä ollut jotenkin erilainen, sen sanon että kokemus M:n ja poikien välillä oli äärimmäisen erilainen. M:n syntyessä itkin onnesta ja rakastin sitä lasta heti sen ensimmäisestä hengenvedosta niin että teki kipeetä ja tekee vieläkin... ei mun tarvinnut sen kohdalla kasvaa mihinkään, mä olin sen äiti ja me oltiin yhtä. Pojat taas -tää on asia jota varmaan prosessoin hamaan loppuun asti, enkä tiedä kuinka paljon sillä on tekemistä kaksosuuden ja kuinka paljon muiden asioiden kanssa... synnytystapa oli kuitenkin sama ja tilanne  itsessään ihan yhtä kaunis. Mä en vaan tuntenut yhtään mitään, ehkä helpotusta siitä että ne oli siinä ja ehjiä ja kokonaisia ja ainakin päällisin puolin terveitä... Mä oli pelännyt niin monta kuukautta niin hirvittävän paljon menettäväni ne etten osannut tuntea mitään... mä en liitä näitä ajatuksia synnytystapaan vaan T:n kuolemaan.

Sannan ja mun kokemus sektiosta on erilainen, toisaalta se on täällä erilaista Suomessa. Sitten on erikseen vielä hätäsektio joka ihan varmasti on aivan hirvittävän traumaattinen kokemus ihan tasan kaikille. Mulla oli molemmissa sektioissa leikkaamassa mun oma lääkäri jota olin koko raskauden ajan tavannut alkuun kerran kuukaudessa, sitten joka toinen viikko ja lopulta viikoittain, poikien kanssa päivittäin – myös lauantaina ja sunnuntaina. Vähän niin kuin Suomessa sais sen neuvolantädin sinne leikkuriin – kai? Poikien syntymässä oli mukana myös mun omahoitaja osastoviikkojen ajalta enkä näin ollen kokenut olevani potilas nro X. Mä olin mun lääkärin ja mun omahoitajan oma potilas ja ne oli mulle tuttuja... lisäksi siellä oli tietty tukku muitakin ihmisiä... ekalla vaan muutama ja tokalla kerralla vähän enemmän; neonatologi, kaksi lastenerityissairaanhoitajaa, anestesiologi, avustava lääkäri, leikkaussalihoitaja... anestesiologi piti mua kädestä, omahoitaja jutteli ja molemmissa sektioissa oli mukana myös mun omaihminen. M:n syntyessä L kuvasi koko tapahtuman, poikien syntyessä siellä oli niitten Kummitäti K kameransa kanssa... Mä en ollut sivuseikka, mä olin keskipiste.


8 kommenttia:

  1. Minulla on takana vain yksi synnytys ja todennäköisesti jäänee myös viimeiseksi. Itse toivoin sektiota - olin pelkopotilas - ja se näyttikin hyvin pitkään todennäköiseltä, kunnes yhtäkkiä A vauva viikon 33 lopulla kääntyi perätilasta raivotarjontaan. Tytöt lähtivät syntymään 34+0 spontaanisti. Esitin toiveeni sektiosta mutta minut ylipuhuttiin alatiesynnytykseen. Suostuin lopulta, koska tavallaan halusin kuitenkin kokea sen ihanan alatiesynnytyksen. Sen oppikirjasynnytyksen.

    A-vauva syntyikin alateitse. Vaikka kokoa oli vain vajaa 2kg, ponnistusvaihe oli erittäin kivulias ja kaoottinen. En ollut missään "tilassa", se kipu oli yksinkertaisesti vaan hirveää. Sitten B-vauvan osalta mentiin hätäsektioon. Kovin montaa minuuttia en ehtinyt olla hereillä hätäsektiopäätöksen jälkeen mutta ne minuutit olivat aivan kamalia. Juuri tuota olin pelännyt ja sitten se tapahtui minulle.

    Olen siis kokenut seka alatiesynnytyksen että sektion. En koe olevani enemmän nainen tai enemmän synnyttänyt, "oikealla" tai luonnollisella tavalla synnyttänyt, kun A syntyi alateitse. Se A:n synnytys ja syntymä ei minusta ollut ihanaa, aika kaukana siitä. Ja B:n syntymä - hätäsektio - vielä kamalampaa.

    Todellakin vaihtaisin kokemukseni suunniteltuun / kiireelliseen sektioon. Silloin voisin varmaan sanoa, että lasteni syntymä oli elämäni hienoin hetki. Ja ehkä niitä onnenkyyneleitäkin olisi tirautettu.

    Synnytys ei ole mielestäni mikään kilpailu, että kuka on kovin mimmi. Mikään synnytystapa ei tee ihmisestä enempää äitiä ja toisesta vähempää. Synnytykset ovat kaikki niin erilaisia ja synnyttäjät myös erilaisia, että jokainen synnyttäköön tavallaan. Ja toivottavasti siten, mikä tuntuu itselle parhaalta tavalta synnyttää. En usko, että side lapseen on alatiesynnytyksen jälkeen automaattisesti vahvempi kuin sektiossa. Uskoisin, että enemmän merkitsee se, että on omaan synnytykseensä tyytyväinen - oli tapa mikä hyvänsä. Minut "pakotettiin" synnyttämään alateitse ja siihen suostumista olen todellakin katunut. Miten se sitten edistää suhdetta lapseen / lapsiin - en tiedä. Mutta mieltäni se on todella vaivannut ja asiaa olen surrut monet kerrat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos oman tarinasi jakamisesta.

      Tämä on tosiaan herkkä aihe josta kaikilla meillä on se oma kokemus ja VAIN oma kokemus. Varmasti tässä piilee myös syy siihen että niitten kaikkien muitten synnytyskokemuskia on täysin mahdotontakin ymmärtää.

      Itse olen ajatellut jotakuinkin samalla tapaa kuin sinä siitä potentiaalisesta hätäsektiosta ja myös niistä synnytyskivuista. Kummaltakin olen onnekseni välttynyt. Mä uskon että traumaattinen synnytys saattaa johtaa kiintymysongelmiin lapsen kanssa, en tiedä onko näin mutta mulla se poikien syntymää edeltävä trauma - T:n kuolema - ainakin vaikutti mun ja poikien suhteen alkumetreihin.

      Poista
  2. Minähän en synnytyksestä (oli se sitä) ruikuttamista osaa lopettaa ehkä ikinä. Se oli hirveää, siitä huolimatta, että kyseessä oli suunniteltu sektio vauvan sitkeän perätilan takia. Minä kun en sektiota ollut suunnittelemassa vaan sellaiseen määrättiin, mikä oli toki ihan järkevää.

    Juurikin edelleen ahdistaa se, että minä olin sivuseikka ja tiellä. Kukaan ei kertonut mitä tapahtuu nyt ja seuraavaksi, joku olisi voinut vaikka vähän silittää kun itkin ja huusin kauhuissani. Minua kiinni pitämään määrätty opiskelija oli kauhusta jäykkänä kun ulvoin minkä kerkesin.
    Henkilökunnan lahjomattomat juttelut: "Onko teillä viikonloppusuunnitelmia? Mitä me seuraavaksi leikataan?" Joo kiva, että heillä oli työpäivä kesken, minun ainokaiseni oli puolestaan syntymässä.

    Raskausaikana ajattelin, että aivan sama mitä tulee, kunhan ei sektioon. Mä jään näistä aina kiinni. Onneksi lapsi on ihana ja rakas ja ainutlaatuinen, vaikka sen syntymä oli mielestäni ruma ja ahdistava. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, rakastuin lapseen aivan heti (kun sitä kokonaiset 20 sekuntia minulle näytettiin). Onneksi pääosassa on kuitenkin lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan hirvittävän ikävää että Suomessa monella on sektiosta se välinpitämättömyyden kokemus. Syntymän hetki on kuitenkin ainutlaatuinen ja niitten leikkaavien ihmistenkin luulis sen ymmärtävän että lapsen syntymä ja jonkun umpisuoli on kaks eri asiaa... Mä niin soisin kaikille sen hyvän ja ihanan muiston siitä hetkestä.

      Poista
  3. Mie olin halunnut synnyttää alakautta jo ennen kuin aloin odottaa nuita esikoistuplia. Tiedän, että se on PARAS mahdollinen tapa lapselle syntyä silloin kun siihen ei liity mitään lapselle/äidille vaarallista tekijää. Sitten tulin raskaaksi ja olikin tulossa tuplat. Halusin kuitenkin edelleen vahvasti alatiesynnytyksen ja mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman luonnollisen. Siis tottahan hyväksyin mielessänikin kaiken avun, niin omien lkipujen kuin lasten etujakin ajatellen. Käynnistyspäivään asti mentiin alatiesynnytyshaaveissa, mutta minun voimakkaiden (alkoi ennen käynnistyslääkkeitä kun tein sairaalassa pitkän porraslenkin...)supistusten takia, jotka laskivat A-vauvan sydänääniä, jouduin suunnitellusti ja rauhallisesti kiireellisen sektioon. Noh, sektiossa meni oikeastaan kaikki huonosti lukuunottamatta lasten elävänä ja terveinä syntymistä. Puudutukset epäonnistui, minut meinattiin leikata (oli jo peitelty ja lääkärillä veitsi kädessä) ilman toimivaa puudutusta kunnes hermostuin ja nostin jalat telineestä... Sitten minut jouduttiin nukuttaan, epiduraalikatetria ei oltu ommeltu joten kivunhoito ei ollut onnistunut jne jne. Jäi kakkamaku suuhun. Seuraavassa raskaudessa jännitinkin synnytystä hirveästi, pelkäsin alatiesynnytystäkin yli kaiken enkä halunnut kokea samanlaista sektiotakaan. Puhuin asiasta terkkarille ja sain polillekin ajan. Pelot vähenivät ja päätin antaa vauvalle mahdollisuuden syntyä alakautta rv41 asti. Raskaus meni kuitenkin yliajalle, mulla meni lapsivettä eikä synnytys siltikään lähtenyt normaalisti käynnistymään joten minun oman halustani sain sektioajan. Kerroin peloistani ja nimesin haluamani seniorilääkärin anestesiaan. Kyllä siinä melkein sai hermostua ja itkeäkin mutta se kannatti; ammattitaitoinen lääkäri osasi hoitaa kaiken -trombosytopenian, puudutusvaikeudet, lääkeyliherkkyydet, oksentelutaipumukset- ja oli ihan koko ajan siinä vieressä. Jäi todella hyvä maku suuhun eikä minua nyt harmita, etten ole saanut kokea alatiesynnytystä. Tai ehkä joskus harvoin ihan ihan vähän :). Olisihan se ollut ihana kokea tuollainen synnytys kuin Melina ja Sanna ovat saaneet kokea.
    Äidiksi tulemiseen synnytystapa tai synnyttämättömyys ei minusta vaikuta mitenkään. Ei kai kukaan oikeasti edes voi ajatella, että luomusti synnyttänyt on jotenkin parempi äiti...? Ja vaikka olen henkeen ja vereen imettämisen puolesta puhuja ja vähän semmoinen fanaatikkokin niin minusta imettäminen/imettämättömyys on jokaisen henkilökohtainen asia eikä kuulu muille eikä vaikuta mitenkään äitinä olemiseen (siis "paremmuuteen ja huonouteen").
    Mutta mutta kuulun ehdottomasti alatiesynnytyksen puolestapuhujiin ja minusta on hyvä, ettei vielä ainakaan Suomessa kovin helpolla ryhdytä ns turhiin suunniteltuihin sektioihin. Sektio ON iso leikkaus, siitä toipuminen vie kauemmin kuin ns normialatiesynnytyksestä puhumattakaan vielä siitä, että alatiesynnytys on oikeastikin vauvalle hyväksi.
    Imetyksen käynnistymiseen sektio sinällään ei juurikaan vaikuta. Tärkeää on tosiaan saada vauva mahdollisimman nopeasti vierelle ja rinnalle.
    Plääh, kylläpäs tuli vaahdottua ja vielä kaikesta sekasin ;). Tämä on niin ihanan kiihkeä aihe!
    Muruset

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun jaksat vaahdota ja mä tiesin että tää on aihe joka herättää ajatuksia ja mielenkiintoa...

      Mulla on sitten takana se turha suunniteltu sektio ja sellaisen olisin kyllä Suomessakin itselleni vaatinut kun mä uskon siihen ettei ketään voida pakottaa synnyttämään alateitse jos ei halua.

      Miksi se on PARAS tapa syntyä? Synnytyskanavan läpi kulkeminen vähentää riskiä allergioihin, astmaan ja mahdollisiin hengityetieongelmiin syntymän jälkeen. Siinä on kuitenkin huomattavasti suurempi riski sikiön hapenpuutteelle ja vammautumiselle. Äidin kannalta sektio toki ON isompi riski. Mulle silloin M:n kohdalla synnytyslääkäri totes että riskit on prosentteina suurinpiirtein samat mutta kohdistuu eriasioihin ja sektioissa isompi osa riskeistäkohdistuu lapsen äitiin.

      Poista
  4. Nopeasti yritän ehtiä vastailla, ennen ko muksut osoittavat heräämisen merkkejä. Ensinnäkin mie en tuomitse millään lailla ihmisiä jotka ovat valinneet ns "turhan" sektion. Ja jos oikeasti esimerkiksi pelkää alatiesynnytystä tosi paljon niin voihan se sektio suunnitellusti olla parempi vaihtoehto. Ainaki äidille. Minusta vain nuihin pelkoihin pitäs voida puuttua jo raskauden aikana ja kertoa faktoja sektiosta, alatiesynnytyksestä, synnytysasennoista, kivunhoidosta, synnytyksen vaikutuksista vauvan jne. Monestihan tietämättömyyskin lisää pelkoa.
    Mulla se alatiesynnytyksen paremmuuteen "vetoaminen" perustuu työelämässä nähtyihin tapauksiin. Kun on ollut töissä sekä vastasyntyneiden teholla, aikuisten teholla että leikkaussalissa niin on nähnyt oikeastaan vain ne huonot tapaukset. Tottahan oon myös nähnyt monta semmoista tapausta, että isoa vauvaa on yritetty synnyttää todella kauan ja lapsirukka on ehtinyt jo kärsiä hapenpuutteestakin. Oonkin sitä mieltä, että turvalliseen alatiesynnytykseen kuuluu ehdottomasti hyvä valmistautuminen. On ollut tavallaan etuoikeus saada kaksoset;silloin täällä Suomessakin seurattiin vauvojen kasvua ja kokoa todella hyvin, puhuttiin synnytyksestä jne. Kavereiden esikkoyksösraskauksissa ei ollut yhtä tai kahta ultraa enempää, ei "luotettavaa" vauvan koon seurantaa, ei oikeastaan arviointeja siitä mahtuukohan vauva syntymään alakautta. Voi, nyt koko trio heräsi...pakko mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten samaa mieltä mä oonkin sun kanssa! Mun mielestä se seurannan puute Suomessa on pelottavaa. Täällähän kaikille tehdään ultraamalla kokoarvio loppuraskaudesta ja katsotaan tilannetta sit senkin mukaan.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.