Siirry pääsisältöön

teknologian lapset


Enää pitäis keksiä miten saan nämä blogikirjoitukset siirtymään sinne naamiksen puolelle... Mä oon kohtalainen nörtti, en siis se supernörtti joka osaa ja tietää kaiken mutta en kuitenkaan ihan avutonkaan mitä tulee linkkeihin ja feedeihin ja tekniseen osaamiseen. Koska mä kuitenkin olen vielä sen ajan lapsia ettei kukaan ollut kuullutkaan kotitietokoneesta tai sähköposteista, saati sitten netistä – muistan miten me mietittiin et mitä siellä netissä sit vois haluta tehdä kun se tuli – ja olen siis oppinut nämä asiat, enkä kasvanut siihen tekniseen osaamiseen kuten omat lapseni ja ehkä jo osa lukijoistakin. Mä muistan silloin joskus kun jossakin ehdotettiin tietokoneen korvaavan keittokirjat, kun on niin kätevää tallentaa reseptit tietokoneen muistiin ja sieltä sit keitellä... edelleen mun mielestä aika ontuva ajatus, MUTTA mulla on mun lempi reseptisaitti Allrecipes ja aika usein tulee läppäri nostettua tohon keittiön työtason kulmalle...

Meidän lapset kasvavat tekniseen osaamiseen. Kaksivuotias käyttää sujuvasti mun Windows puhelinta ja pelaa pelejä – mä en pelaa, mä oon vääränlainen tai väärän aikakauden lapsi, nelivuotias osaa käyttää Netflixiä ja tietokone ja teknologia on osa elämää. Ne ei ole kuulleetkaan ajasta jolloin autot ei puhuneet – joo mun auto juttelee ja siltä voi jopa kysyä missä ei oo ruuhkaa ja se kertoo, kellään ei ollut puhelinta, sanomalehti oli paperia ja vaatteet, lelut, musiikki ja pienelektroniikka ostettiin vain kaupasta eikä yleensä netistä... click, click... ja kohta se on ovella. Muistatteko kuinka kaikilla oli kotona joku tietokirjasarja? Meidän lapset käyttää Google Scholaria ja Wikipediaa.

Nostalgiaa... no joo, mut pointti oli se että mä olen viimeinen sukupolvi joka on opetellut nämä asiat ja mä tunnen paljon ikäisiäni ihmisiä jotka ei osaa käyttää nettiä ja sähköpostia ja... ei ole koskaan tarvinnut ja se on vähän pelottavaakin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän