Mulla möyrii
jaloissa pöydän alla kaksi isompaa toukkaa hihityksen saattelemana, kai ne
leikkii hippaa pöydän alla... pitäis kaapia itsensä kasaan, kaaduin sänkyyn
puolikuolleena seiskalta, heräsin kuudelta ja voisin palata suoraan sänkyyn...
pojat oon tänä aamuna ohjelmoinut erilaisten lastenohjelmien avulla ja
keskittynyt lähinnä säälimään itseäni. M lähti terapiaan jo aikaa sitten... Puistodeittieväät ajattelin ostaa
kaupasta - niin, onhan se parin PB&J:n
vääntäminen TOSI rankkaa – en vaan jaksa tehdä itse, hyvä jos jaksan valua
suihkuun ja pukea päälle ettei tartte yöpaidassa lähteä klinikalle, puistodeitille ja
tanssitunneille...
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
Kommentit
Lähetä kommentti