Mikä helvetti
näissä keskiviikoissa oikein on... vaikka miten suunnittelee ja yrittää
rauhoittaa päivää menee kaikki kuitenkin kaaokseksi. Nyt ne soitti klinikalta
varttia ennen aikaa että M:n terapeutti on sairaana. Joo, ihan kiva mutta M on
L:n kanssa autossa ja ihan just varmaan siellä terapiassa jossa ei nyt sit ole
terapeuttia ja L:n pitäis mennä töihin ja mä olen yöpaidassa kotona juomassa
ekaa kupillista kahvia ja mun on pakko pukeutua ennen kuin lähden mihinkään
koska ysiltä on toinen terapia ja välissä ei enää ehdi kotiin ja siitä toisesta
terapiasta mennään lasten hammaslääkäriin, enkä ajatellut mennä sinne
hammaslääkäriinKIN tukkapystyssä, yöpaidassa. Että silleen... kiitti vaan.
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
Kommentit
Lähetä kommentti