kielikysymys toiseen kertaan

Mielessä pyörii taas kaikenlaisia juttuja, mutta aloitetaan nyt Aadan kysymyksestä kommenttilootassa ja palataan kielikysymyksen äärelle ja siihen miksi meidän lapset ei puhu suomea. Mä oon siis ennenkin kirjoittanut tästä aiheesta ja tästä linkistä pääsee lukemaan sen aiemman kirjoituksen. On kuitenkin ihan hauskaakin kirjoittaa samasta aiheesta uudestaan, kun aikaa on kuitenkin kulunut ja samalla vaikka asia itsessään ei oo muttunut miksikään niin se oma suhde siihen kehittyy.

Tää kielikysymys on yksi niistä asioista joista poden opettajana Suomikoulussa huonoa omista ja koen että se on vähän noloa opettaa muiden lapsia kun omat ei osaa kieltä ollenkaan. Toisaalta meillä tähän on ollut ihan selkeät syyt ja sikäli seison sanojeni takana vahvalla maaperällä.

Meidän aikuisten kotikieli ON edelleen suomi ja näin tulee aina olemaankin ja näin ollen, ymmärtäähän noi lapset kuitenkin aika paljon. Missään tapauksessa ei ole kyse siitä että me koettais suomenkieli tai suomalaisuus jotenkin vähäpätöisiksi asioiksi tai epätärkeiksi tai vältettäviksi, olenhan mä kuitenkin töissä siellä Suomikoulussakin ja sikäli kansankynttilän ominaisuudessa vien sitä suomiviestiä maailmalla eteenpäin.

Jos katsotaan meidän perheen tilannetta vuosi takaperin oli meillä M jonka puheesta ulkopuoliset ei ymmärtäneet oikeastaan yhtään mitään. Mä ymmärsin M:n viestintäyrityksistä ehkä puolet ja L kolmanneksen. Kaikki minkä se puhui oli noin karkeasti otettuna joko poimintoja Muumeista tai Thomas The Trainistä joita käytettiin joko tilanteeseen sopivasti tai täysin tilanteeseen liittymättöminä lauseina – esimerkkinä M:n hokema ”Meri tuli takaisin”... muuta se ei oikeastaan puhunut. Sen lisäksi meillä oli O, täysin puhumaton puolitoistavuotias.

Oli aika lähteä etsimään syitä tilanteeseen ja koska me nyt asutaan täällä ja täällä puhataan englantia on aika loogista että kaikki tarjolla oleva apu on myös englanninkielistä. Missään vaiheessa kukaan ei kehoittanut meitä jättämään suomenkieltä, mutta meistä vaan vanhempina tuntui loogiselta tukea näiden kahden lapsen kommunikaatiota kaikin mahdollisin keinoin, olihan se kaikkien etu että M:llä ja O:lla on keino viestiä. Niinpä meillä liuttiin tilanteeseen jossa lasten kieli on englanti. Sanastossa meillä on edelleen suomenkielisiä sanoja; pulla, vaippa, pusu, moi, hei, kinkku, peppu, puuro, piirakka jne.

Intensiivisellä terapialla, erityiskoululla ja kielivalinnalla me ollaan vuodessa edetty M:n kanssa miltei totaalisesta kommunikaation puutteesta puhuvaan tyttöön, joka tosin edelleen käyttää melko yksinkertaisia lauserakenteita ja lyhyitä lauseita. O:n kohdalla me saadaan kaksi, joskus kolmesanaisia lauseita ja mä ymmärrän sen puheesta valtaosan, vieras ehkä puolet. K käyttää monimutkaisia lauserakenteita ja ilmaisee asiansa tarvittaessa pitkästikin.

Vanhempina meillä ei meidän silloisessa tilanteessa ollut sen enempää uskallusta kuin haluakaan kokeilla mitä tapahtuisi jos puheen ja kommunikaation opetus sälytettäisiin puhtaasti kodin ulkopuolelle ja kotikielenä pidettäisiin sitkeästi suomi. Edelleen oon sitä mieltä että me tehtiin meidän perheen kannalta se oikea ratkaisu, koska vuodessa ollaan päästy niin huimasti eteenpäin enkä valitsis tällä kokemuksella toisenlaista ratkaisua. 

Opettajana kannustan kuitenkin vanhempia puhumaan lapsilleen suomea sitkeästi ja muistutan että puheen viivästyessä kaikki sanat lasketaan... puheen ei tarvitse olla englantia tai suomea vaan se voi olla yhdistelmä molemmista tai mahdollisesti siitä perheitten kolmannesta kielestä. Ne vaadittavat 20 sanaa voivat olla millä kielellä tahansa, pääasia on että lapsi käyttää sanoja kommunikaatiovälineenään.