Siirry pääsisältöön

kielikysymys toiseen kertaan


Mielessä pyörii taas kaikenlaisia juttuja, mutta aloitetaan nyt Aadan kysymyksestä kommenttilootassa ja palataan kielikysymyksen äärelle ja siihen miksi meidän lapset ei puhu suomea. Mä oon siis ennenkin kirjoittanut tästä aiheesta ja tästä linkistä pääsee lukemaan sen aiemman kirjoituksen. On kuitenkin ihan hauskaakin kirjoittaa samasta aiheesta uudestaan, kun aikaa on kuitenkin kulunut ja samalla vaikka asia itsessään ei oo muttunut miksikään niin se oma suhde siihen kehittyy.

Tää kielikysymys on yksi niistä asioista joista poden opettajana Suomikoulussa huonoa omista ja koen että se on vähän noloa opettaa muiden lapsia kun omat ei osaa kieltä ollenkaan. Toisaalta meillä tähän on ollut ihan selkeät syyt ja sikäli seison sanojeni takana vahvalla maaperällä.

Meidän aikuisten kotikieli ON edelleen suomi ja näin tulee aina olemaankin ja näin ollen, ymmärtäähän noi lapset kuitenkin aika paljon. Missään tapauksessa ei ole kyse siitä että me koettais suomenkieli tai suomalaisuus jotenkin vähäpätöisiksi asioiksi tai epätärkeiksi tai vältettäviksi, olenhan mä kuitenkin töissä siellä Suomikoulussakin ja sikäli kansankynttilän ominaisuudessa vien sitä suomiviestiä maailmalla eteenpäin.

Jos katsotaan meidän perheen tilannetta vuosi takaperin oli meillä M jonka puheesta ulkopuoliset ei ymmärtäneet oikeastaan yhtään mitään. Mä ymmärsin M:n viestintäyrityksistä ehkä puolet ja L kolmanneksen. Kaikki minkä se puhui oli noin karkeasti otettuna joko poimintoja Muumeista tai Thomas The Trainistä joita käytettiin joko tilanteeseen sopivasti tai täysin tilanteeseen liittymättöminä lauseina – esimerkkinä M:n hokema ”Meri tuli takaisin”... muuta se ei oikeastaan puhunut. Sen lisäksi meillä oli O, täysin puhumaton puolitoistavuotias.

Oli aika lähteä etsimään syitä tilanteeseen ja koska me nyt asutaan täällä ja täällä puhataan englantia on aika loogista että kaikki tarjolla oleva apu on myös englanninkielistä. Missään vaiheessa kukaan ei kehoittanut meitä jättämään suomenkieltä, mutta meistä vaan vanhempina tuntui loogiselta tukea näiden kahden lapsen kommunikaatiota kaikin mahdollisin keinoin, olihan se kaikkien etu että M:llä ja O:lla on keino viestiä. Niinpä meillä liuttiin tilanteeseen jossa lasten kieli on englanti. Sanastossa meillä on edelleen suomenkielisiä sanoja; pulla, vaippa, pusu, moi, hei, kinkku, peppu, puuro, piirakka jne.

Intensiivisellä terapialla, erityiskoululla ja kielivalinnalla me ollaan vuodessa edetty M:n kanssa miltei totaalisesta kommunikaation puutteesta puhuvaan tyttöön, joka tosin edelleen käyttää melko yksinkertaisia lauserakenteita ja lyhyitä lauseita. O:n kohdalla me saadaan kaksi, joskus kolmesanaisia lauseita ja mä ymmärrän sen puheesta valtaosan, vieras ehkä puolet. K käyttää monimutkaisia lauserakenteita ja ilmaisee asiansa tarvittaessa pitkästikin.

Vanhempina meillä ei meidän silloisessa tilanteessa ollut sen enempää uskallusta kuin haluakaan kokeilla mitä tapahtuisi jos puheen ja kommunikaation opetus sälytettäisiin puhtaasti kodin ulkopuolelle ja kotikielenä pidettäisiin sitkeästi suomi. Edelleen oon sitä mieltä että me tehtiin meidän perheen kannalta se oikea ratkaisu, koska vuodessa ollaan päästy niin huimasti eteenpäin enkä valitsis tällä kokemuksella toisenlaista ratkaisua. 

Opettajana kannustan kuitenkin vanhempia puhumaan lapsilleen suomea sitkeästi ja muistutan että puheen viivästyessä kaikki sanat lasketaan... puheen ei tarvitse olla englantia tai suomea vaan se voi olla yhdistelmä molemmista tai mahdollisesti siitä perheitten kolmannesta kielestä. Ne vaadittavat 20 sanaa voivat olla millä kielellä tahansa, pääasia on että lapsi käyttää sanoja kommunikaatiovälineenään.


Kommentit

  1. Ymmarran ratkaisunne taysin. Lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen tukemiseksi on toisinaan luovuttava ihanteistaan. Ymmarretyksi tuleminen on niin ensiarvoisen tarkea elinehto. Jotenkin ajattelinkin etta tama kielikysymys on teilla aivan tietoinen ratkaisu, toisin kuin meilla amerikansuomalaisilla perheilla joilla olisi halua pitaa suomenkielta ylla kynsin ja hampain, mutta harmittavan paljon tapahtuu lipsumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se lipsuminenkin on ihan normaalia etenkin useampilapsisessa perheessä, lapset kun aika pian keskenään vaihtavat keskinäisen kielensä englanniksi.

      Poista
  2. Kiitos vastauksesta! Kuulstaa ainoalta järkevältä vaihtoehdolta teidän tapauksessa. Tärkein on se, että tulee ymmärretyksi! T. Aada

    VastaaPoista
  3. Juuri nain Muusa! Suomenkielta oli vaivaton pitaa ylla niin kauan kun lapset olivat alle kouluikaisia, kaytiin suomikoulussa ja oltiin tekemissa saannollisesti toisten suomimammojen kanssa. Koulun myota englannista on tullut vahvempi kieli ja se tulee sita kautta myos kodin 1.kieleksi. Suomen kieli ruostuu ja sen kaytto alkaa tuntua tyolaalta eika sanavarasto vaurastu samaa tahtia englannin kanssa. Sitten kun mamma itsekin ajattelee englanniksi suomenkielen kaytto vaatii aina tietoistamisen. Mutta periksi ei anneta ja on ihana huomata etta jotain on onnistunut saamaan perille kahden korvan valiin. Kaikki tenavat tulevat suomenkielella ymmarretyksi ja ymmartavat puhetta lahestulkoon taysin.
    Nostan hattua niille ulkosuomalaisille jotka ovat onnistuneet pitamaan suomen kielen kodin puhekielena! Mutta olkaamme armeliaita itsellemme, teemme kaikki parhaamme..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se jo ihan huikeeta, että teillä kuitenkin puhutaan ja ymmärretään eikä kai enempää vois toivoakaan kun kuitenkin eletään toisen kielisessä ympäristössä.

      Poista
  4. Kaikkein vaikeinta on ehkä kielikysymyksissä yrittää hyväksyä se, ettei yksikään pikkuisena opittu/saatu/imetty kieli ole toisista kielistä pois. Ei missään mittakaavassa, aikanaan perustilanteessa.

    Mä oon erittäin suomenkielinen, puoliso taas ruotsinkielinen (nyttemmin hyvin kaksikielinen). Järkevää olisi puhua lapselle molempia - nimenomaan johdonmukaisesti - kun lähin koulukin kahden korttelin päässä on ruotsinkielinen ja se on kaupungissa enemmistökielenä.

    Ei vaan lähde. Ja mä oon prkl koulutukseltani lingvisti ja mun PITÄISI tajuta miten homma toimii ja miten tärkeä kieli on. Toisaalta, ehkä peliä ei ole vielä menetetty, lapsi ei oo puolta vuottakaan. Jos menisin ja tilaisin noille kahdelle vaikka lastenkirjoja ruotsiksi, oiskohan siinä kannustusta.

    Plääh. Samahan se on mitä ja millaista kieltä pieni käyttää, kunhan on kommunikointikanava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sit jatkat pontevasti suomenkielellä ja annat päivähoidon ja koululaitoksen hoitaa sen toisen kotimaisen. Mun kohdalla on tehty näin, mutta kääntäen... lopputulemana suomenkielestä tuli vahvempi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi