oodi erityisopetukselle

Mulla on taas kommentteja vastailematta ja palaan niinhin kyllä – promise!

Naiset tuli, neuloi, joi kahvia ja lähti. Sillä aikaa yläkerrassa pyöri Toy Story ja mun sukkaan ilmesty kantapää.  Ottaen huomioon että edellisen kantapään tekemisestä on karkeesti arvioiden noin 25-30 vuotta olen aika otettu tästä suorituksesta - en en tehnyt sitä päästä vaan tavailin ohjeita kädet täristen.

Siinä kahvitellessa jutella turistiin. Käytiin läpi karhut ja puumat ja uusi koulu ja lapset... joukossa tavallisia lapsia, tavallisia ESL lapsia (lapsia joiden äidinkieli ei ole englanti), autisti, kolme ADHDtä ja vilkas ja O ja. Kolmen ADHD pojan äiti puki sanoiksi sen minkä mäkin on yrittänyt. Se lähti liikkeelle siitä et se mietti miten ihmessä sen aviomies on selvinnyt aikuisuuteen ja saanut velä koulunkin käytyä. Mä oon viimepäivinä ajatellut tätä asiaa niin paljon et musta tuntuu et oon jo kirjoittanutkin siitä mutten löytänyt sitä tekstiä... Ehkä se on jossakin kommentissa, ehkä se vaan on vielä mun korvienvälissä.  Antakaa siis anteeksi jos tää ajatus tulee toiseen kertaan. Tää on tärkeää.

Mä kuulen sjatkuvasti kuinka nykyään on trendikästä saada diagnoosi. Viikonloppuna Suomikoulussa oppilaan isä kertoi kuinka kaikki lapset saa tänä päivänä jonkun typerän diagnoosin ja kaikilla on joku vikana. Jos liikuntaa lisättäis kouluissa katois diagnoositkin.  En ole erimieltä. Varmasti siitä olis paljon hyötyä. Olen myös sitä mieltä että tyttöjen ja poikien koulutuksen erottamista pitäis oikeesti harkita. Ei siksi että on tyttöjä ja poikia vaan siksi että pääsääntöisesti väittäisin tyttöjen ja poikien oppivan eritavalla. Tässä kohdassa M on poikkeus eli ei tää teoria tosiaankaan päde kaikkeen ja kaikkin, mutta usein se nyt on vaan niin että tämä istumiseen ja hiljaisuuteen ja rauhassa nyhertämiseen pohjautuva oppimistapa sopii paremmin tytöille. Tai ehkä pitäis olla eri oppimistyylin mukaisia opetustapoja... teoreettista matikkaa, käytännön matikkaa, liikunnallista matikkaa. Joo. Ei oo rahaa. Ei oo resursseja. Ollaan siis jumissa nykyisessä järjestelmässä ja sen kanssa on vaan elettävä.

Kun mä olin lapsi, tai siis kun mä kävin koulua. Luokassa oli hyviä oppilaita, tavallisia oppilaita, häiriköitä, tyhmiä, laiskoja oppilaita, huonoja oppilaita. Näistä lapsista kasvoi erilaisia aikuisia. Osasta tuli ihan yhteiskuntakelpoisia, osasta menestyjiä, jostakin tuli alkoholista tai rikollinen tai narkkari. Yksi yritti kyllä mutta se ei ikinä saanut työpaikkaa pidettyä kovin pitkää tai kiersi vaan ”hanttihommasta” toiseen. Jossakin vaiheessa keksittiin et osalla oli lukihäiriö ja osa tyhmistä, huonoista ja laiskoista siirtyi kategoriaan lukihäiriö. Oli trendikästä olla lukihäiriöinen ja jotkut oli sitä mieltä että se oli verruke tai keppihevonen. Mikä se sellainen lukihäiriö on? Eihän sellaisia ennenkään ollut. Tänä päivänä ollaan päästy eteenpäin ja nyt tiedetään että niissä tyhmissä-huonoisa-laiskoissa-häiriköissä on mukana myös lapsia jotka kuuluvat autisminkirjoon tai niillä on ADHD tai sensorisenintegraationhäiriö. Yhdellä yhtä ja toisella toista. Edelleen valtaosa lapsista on ihan tavallisia.

Mitä tällä tiedolla sit tehdään?  Elettiinhän ennenkin. Miksi laittaa kaikille lappu kaulaan? Onko vaan muodikasta nostaa kädet pystyyn ja huutaa et mun lapsi on erilainen. Onko muodikasta haluta lapselleen leima? Diagnoosi? Itse diagnoosilla ei kai ole merkitystä, mutta sillä että tiedetään mikä se oppimisen, elämisen ja olemisen ongelma on, on ihan valtava merkitys. Näitä lapsia voidaan auttaa ja tukea. Kasvattaa ne uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä.

Vuosi sitten me oltiin uuden edessä ja osa prosessia oli ilmoittautua koulupiirin testeihin. Me mietittiin sitä pitkään ja pelättiin et M on leimattu lopuksi elämäänsä. Meitä pelotti ja moni sanoikin ettei  missään tapauksessa kannata ottaa kunnallisia palveluita ja paljastaa että meillä on erityislapsi. Meitä pelotti. Erityisopetus kuulosti pelottavalta ja kummalliselta ja... Tänä päivänä mä mietin että miksi ei. Miksi joku ei halua tarjota lapselleen erityistä tukea ja apua jos tämä sitä tarvitsee. Kyllä se ihan varmasti olis tullut ihan kaikille täysin selväksi että M on erilainen oppija, erilainen lapsi. Nyt se tiedetään jo tässä vaiheessa. M saa siitä etua. M saa lisätukea ja lisäapua. M:n oppimisen ongelmat tiedostetaan ja niihin puututaan. Koulu ja vanhemmat yhteistyössä. Ilman M:n erityisopetussuunnitelmaa ja erityisluokkaa me ei oltais nyt tässä. M ei osais niitä asioita, jotka se nyt osaa. Se ei olis omatoiminen ja kykenevä. Se tuskin edelleenkään osais kirjaimia, numeroita tai kirjoittaa nimeään. Nyt se osaa melkein lukea. Kiitos diagnoosin ja erityisopetuksen.