paras äiti

Seuraan ystävien keskustelua puuhista lasten kanssa. Joku käy uimahallissa reippaasti yksin kolmen lapsen kanssa. Toinen hiihtää ja luistelee. Kolmas lukee kirjoja. Neljäs... Mä tiedän olevani hyvä äiti. Siitä huolimatta tunnen huonon omatunnon viiltävän piston jossakin syvällä kun tajuan että me ei tosiaankaan käydä uimassa. En edes tiedä mihin noi vois viedä uimaan, saati että uskaltaisin ihan yksin lähteä niitä hukuttamaan. M on luistellut kerran. Siitä on nyt vuosi. Joululahjaksi se sai luistimet joita ei oo käytetty kertaakaan. Pojille en edes ole ajatellut vielä luistimia. M:lle suunnittelen luistelutunteja, täällä kun ei ilmaisia luonnonjäitä olekaan. Lastenhoidon järkkääminen ja omien systeemien sovittaminen jäähallin aikatauluihin tuntuu ylitsepääsemättömän monimutkaiselta.

Meillä on lastensukset. Niitä M kokeili vuosi sitten kun oli lunta. Reipas äiti ostaisi kaikille laspille välineet ja ajaisi hiihtokeskukseen hiihtelemään. En jaksa. En pidä kylmästä ja lumesta. Ajatus siitä et pakkaisin kaikki ne tamineet ja kolme lasta tamineineen autoon ja ajaisin kolmevarttia ja sit oltais siellä ja kaikki vinkuu ja itkee ja kaatuu ja kitisee ja sit pakataan ne samat lapset ja märät tamineet takaisin autoon on suorastaan luotaantyöntävä. Ja ne kirjat. Meidän lapset ei ymmärrä suomea. M ymmärtää muttei jaksa kuunnella suomenkielistä tekstiä. Englanniksi me luetaan kuvakirjoja. Ei päivittäin vaan viikoittain kirjastossa. Kotona ne ei jaksa keskittyä kuuntelemaan. Kirjastossa jaksaa. Lukisin mielelläni enemmänkin. Mulla ei ole kuuntelijoita.

Meillä ei tehdä monimuotoista taidetta sormivärein. Me ei maalailla vesiväreillä. Mä oon laiska. En jaksa sotkua ja kaatuilleita vesilaseja ja sormenjälkiä seinissä.

Mitä me sit tehdään? Leivotaan ja laitetaan ruokaa. Me tyhjennetään ja täytetään tiskikonetta ja pyykkikonetta ja lajitellaan ja viikataan pyykkejä.  Me sylitellään ja tanssitaan. Me rakennetaan junaratoja ja legokaupunkeja. Me piirretään ja väritetään. Me askarrellaan. Me retkeillään ja säiden parantuessa me ulkoillaankin. Ostin liput mulle ja M:lle. Mennään taas katsomaan balettia. Mä kuuntelen kun niillä on asiaa. Siis oikeesti kuuntelen. L kysyy miten jaksan ja vastaan et jaksan kun toivon et ne puhuu mulle vielä viidentoista vuoden päästäkin. Nyt aikuiselle yhdentekevät asiat on niille koko elämä. Mulla on vakaa pyrkimys olla läsnä. Oikeesti läsnä.Niin kai jokaisella äidillä.

Aina välillä mä yritän muuttua sellaiseksi hiihtäväksi ja luistelevaksi uimahalliäidiksi joka aina samalla lukee korkeakirjallisuutta ja sit se taas jää. Mä en vaan ole sellainen äiti. Ehkä pitäis? En tiedä. Mä tiedän et on ihan hyvä näin ja silti tunnen syyllisyyttä kaikesta siitä mitä mä en oo.