Yöllä oli ollut
sähkökatko ja niinpä kahvia joutui hetken odottelemaan... Ulkona sataa, sataa,
sataa ja tuulee, tuulee, tuulee... Sisällä meidän ”pesässä” on onneksi lämmintä
ja toistaiseksi ihan mukavaakin. Mistä johtuu että lapset on yleensä aamuisin
parhaimmillaan? Silloinkin kun itse on vielä uninen ja silloin kun ne on heränneet
liian aikaisin ja vähän kitisevät unisia silmiään... useimpina päivinä tää on
päivän paras hetki. Onhan se aika makeeta kuunnella kun noi hoilaa tuolla
olkkarissa vuoron perään ”Happy Birthday to you...” ja ”Twinkle, twinkle,
little star...”
 |
| On pimeetä ja sataa, sataa, sataa... |
 |
| Apinat aamiaisella |
 |
| M:n aamiainen sen jälkeen kun se on "syöty" |
Nopealla
silmäyksellä muiden ihmisten elämä vaikuttaa helpolta tai ainakin helpommalta.
Todellisuudessahan me nähdään useimpien muiden ihmisten elämästä vain se pieni
siivu, se joka on tarkoitettu muitten nähtäväksi... hymyilevät kasvot,
huoliteltu ulkoasu, itseleivottu leipä... harva tietää mikä siellä takana on
piilossa. Läheisen sairaus? Uupumus? Väsymys? Valvotut yöt? Rahahuolet? Sitä
tulee verrattua itseään muiden kiiltokuviin... pitäis lopettaa, pitäis muistaa
että munkin elämä näyttää helposti varmaan aika paljon seesteisemmältä ulospäin
ja toisaalta pitäis itse muistaa katsoa niitä kauniita ja seesteisiä kohtia. Miksi
se muuten onkin niin vaikeeta antaa muitten nähdä ettei jaksa, että on väsynyt,
että on ihan vaan ihminen... Miksi sitä kuvaa pitää puunata ja kiillottaa,
käydä ”esiintymässä”? Miksei voi sanoa kun joku kysyy mitä kuuluu että on mulla
joskus mennyt paremminkin? – Siksi että se toinen olettaa saavansa vastaukseksi
sen kiitos hyvää. On hämmentävää jos
joku joskus vastaa toisin.
Mitä sulle kuuluu? Noin niinku OIKEESTI?
Ihan hyvää, mitä nyt flunssaa puskee ja sen takia korvissa tinnittaa, kurkku on tän päiväisen sade-jäätymis-eläintarhareissun jälkeen uudelleen arka ja käheä ja oon nukkunut pari viime yötä aika ohuesti. Reilun kahden vuoden univelasta erääntyy koko ajan eriä ja tuntuu, ettei sitä saa yhtään kiinni ja koko ajan vaan väsyttää.
VastaaPoistaLisäks tää ihmeellisyys täällä Briteissä olosta alkaa haihtua ja sitä alkaa, OIKEASTI, kaivata seuraa (vaikka nyt onkin taas ihania vieraita kotoa käymässä), enkä tiedä mistä sitä löytäisi. Vähän siis ahdistaa, hetkellisesti ei kuitenkaan raha tai työt, vaan tää elämä ja sen hetkittäinen hankaluus.
Kaikkiaan kyllä OIKEASTI hyvää; flunssaa vaille tervettä, perheen puolesta eheää ja toimivaa ja omaa kaikessa-on-aina-valittamista-tendenssiä lukuunottamatta onnellista.
Kiitos kysymästä, teidän kuulumiset suurinpiirtein tiedänkin jo <3
Mä ihan oikeasti aion kirjoittaa sulle ihan oikean pitkän sepustuksen kun noi tunteet joita käyt läpi on tuttuja kymmenen vuoden takaa.
PoistaMulle kuuluu periaatteessa sellaista tasaisen hyvää, mutta sitten kuitenkin vähän epävarmaa. Toisaalta huolestuttaa ja jännittää ja toisaalta sitten taas innostaakin. Rahatilanne huolestuttaa, mutta se ei oo mitään uutta ja tällä hetkellä homma on kuitenkin ihan hyvin hanskassa. Uusi koti pitäis löytää ja se on isoin huolen aihe, mutta aikaa kuitenkin on paljon senkin suhteen.
VastaaPoistaKaksi erilaista kivaa keikkatyöpaikkaa. Opiskelut jotka junnaa... ja junnaa... ja junnaa... ihanat lapset jotka kuitenkin todella hektisen viikon jälkeen tänään oli kiva lähettää isänsä matkaan. Ikävä ehtii kyllä kuluvan viikon aikana tulla, mutta se viikko menee äkkiä ja on kivoja juttuja tiedossa sinä aikana.
Ja sitten mulle kuuluu jääkiekkoa. Ihan kamalan paljon jääkiekkoa. Enkä ole koskaan oikein jääkiekosta innostunut ja nyt se on tunkenut mun elämään ja valtaa alaa. Se on pelottavaa :D
Niin ja sitten kuuluu myös yksinäistä. Mutta sitähän en ääneen koskaan myönnä. Joka toisen viikon olen yksin kun lapset on pois. Välillä on ihanaa olla yksin, mutta välillä se on yhtä helvettiä pyöriä hiljaisuudessa yksin ja kaivata toista aikuista edes olemaan vieressä hiljaa.
PoistaMä vierestä seraan parinkin perheen poikien jääkiekkoharrastusta ja se näyttää sivustakatsojasta aika hurjalta hommalta, niin lasten kuin aikuistenkin osalta... pitkiä päiviä, läksyjä busseissa ja autossa. Aikaisia viikonloppuaamuja, turnauksia siellä ja täällä ja tuolla... jääkiekko ON pelottavaa, ehkä siksi ettei mulla ole siihen minkäänlaista intohimoa.
PoistaVoimia yksinäisyyteen... on iso ilo saada olla toisen kanssa ihan vaan hiljaa - yhdessä, se ettei tarvitse olla yksin.
Mä olen joskus yksinäinen näitten meidän lasten kuvioitten keskellä kun tuntuu etten ehdi edes kenellekään soittaa ja iltaisin en jaksa... ja kukapa näitä oikeastaan edes ymmärtäis.