Siirry pääsisältöön

keskusteluita Tuhkimon pohjalta


K:n mielestä on aiva käsittämätöntä että Tuhkimon sisarpuolet rikkoo sen mekon, mikään ei voi olla ilkeämpää kuin rikkoa jonkun vaaleanpunainen mekko... tästä on puhuttu pitkin päivää, ja aina palataan siihen kohtaan että ne siskopuolet ihan tosissaan otti ja repi sen mekon riekaleiksi. K on muutenkin meidän tunteellinen herkkis eikä käsitä ollenkaan minkäänlaista epäreiluutta, kohdistui se sitten Tuhkimoon, häneen itseensä tai kehen tahansa muuhun.

O:n mielestä voittaja on kurpitsavaunut ja kunigas järkyttävän pelottava. 

M:n kanssa ollaan keskusteltu kuolemasta... Tuhkimon äidin ja mun. Miksi Tuhkimon äiti kuoli? Kuinka vanha Tuhkimo oli? Olihan se jo aikuinen? Koska mä kuolen ja mitä sit tapahtuu ja miksi mä en tiedä koska mä kuolen ja... Sit me ollaan puhuttu siitä millä perusteella saa tyttö tai poikavauvoja, että kuinka sitä ei itse saa valita mitä sieltä tulee... kuka sen sit päättää? Kohtalo? Taivaanisä? Sattuma? Mä en usko että se niinkään pelkää mun kuolevan – tai toivon ainakin – mä luulen että ongelma on ennemminkin tän asian hallitsemattomuus, se ettei kukaan voi tietää koska kukin kuolee... järjestyksen ja täsmällisyyden puute.

Parhaani mukaan olen vastannut kaikkien kysymyksiin.

Kommentit

  1. Meillä neiti itkee, kun katsoo barbileffoja. Noita Disney-leffoja ei olla ees yritetty, pojatkin pelkää kauheasti kaikkea muuta kuin Lauri/Roary kilpa-autoa tai Puuha-Peteä. Palomies Samikin on välillä liikaa. Tosin mäkin kauhistuin kun siinä yksi lapsi tippui kaivoon.

    Mutta johan teillä on keskusteluja käyty. Ja ihan oikeassa nuo kaikki sun lapset ovatkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhkimohan ei oikeesti ole mitenkää pelottava eikä siinä edes käsitellä kovin tunnepitoisesti sitä äitipuolta ja ilkeitä siskoja ja siksi me ollaan sitä uskallettu katsoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...