Siirry pääsisältöön

keskusteluita Tuhkimon pohjalta


K:n mielestä on aiva käsittämätöntä että Tuhkimon sisarpuolet rikkoo sen mekon, mikään ei voi olla ilkeämpää kuin rikkoa jonkun vaaleanpunainen mekko... tästä on puhuttu pitkin päivää, ja aina palataan siihen kohtaan että ne siskopuolet ihan tosissaan otti ja repi sen mekon riekaleiksi. K on muutenkin meidän tunteellinen herkkis eikä käsitä ollenkaan minkäänlaista epäreiluutta, kohdistui se sitten Tuhkimoon, häneen itseensä tai kehen tahansa muuhun.

O:n mielestä voittaja on kurpitsavaunut ja kunigas järkyttävän pelottava. 

M:n kanssa ollaan keskusteltu kuolemasta... Tuhkimon äidin ja mun. Miksi Tuhkimon äiti kuoli? Kuinka vanha Tuhkimo oli? Olihan se jo aikuinen? Koska mä kuolen ja mitä sit tapahtuu ja miksi mä en tiedä koska mä kuolen ja... Sit me ollaan puhuttu siitä millä perusteella saa tyttö tai poikavauvoja, että kuinka sitä ei itse saa valita mitä sieltä tulee... kuka sen sit päättää? Kohtalo? Taivaanisä? Sattuma? Mä en usko että se niinkään pelkää mun kuolevan – tai toivon ainakin – mä luulen että ongelma on ennemminkin tän asian hallitsemattomuus, se ettei kukaan voi tietää koska kukin kuolee... järjestyksen ja täsmällisyyden puute.

Parhaani mukaan olen vastannut kaikkien kysymyksiin.

Kommentit

  1. Meillä neiti itkee, kun katsoo barbileffoja. Noita Disney-leffoja ei olla ees yritetty, pojatkin pelkää kauheasti kaikkea muuta kuin Lauri/Roary kilpa-autoa tai Puuha-Peteä. Palomies Samikin on välillä liikaa. Tosin mäkin kauhistuin kun siinä yksi lapsi tippui kaivoon.

    Mutta johan teillä on keskusteluja käyty. Ja ihan oikeassa nuo kaikki sun lapset ovatkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhkimohan ei oikeesti ole mitenkää pelottava eikä siinä edes käsitellä kovin tunnepitoisesti sitä äitipuolta ja ilkeitä siskoja ja siksi me ollaan sitä uskallettu katsoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...