Siirry pääsisältöön

ai mä?


Meillä laskeudutaan hiljalleen Kiitospäivän viettoon... huominen päivä on pyhitetty hyvälle ruualle, kodille ja perheelle, niille hyville asioille elämässä ja niille joista voi ottaa opikseen. Kalkkuna odottaa jääkaapissa paistajaansa ja viimeisetkin tarvikkeet kannettiin kotiin  ruokakaupasta ja nyt nautiskellaan skumppaa.

Aamu vierähti taas terapioissa... M:lla toimitaterapia ja sos.taitojenryhmä, O:lla ekaks toimintaterapia ja sit tunnun tauon jälkeen fyssari, fyssari huomautti että jätkä välttää käyttämästä vasempaa puolta kehostaan... muuten edistys on tällä viikolla ollut kaikessa ihan valtaisaa. Terapiapuolella vauhti kasvaa ennen kuin lopetetaan ja maanantaille otettiin lisää toimintaterapiaa... mahtaa lapset olla ihmeissään tammikuussa kun tilanne muuttuu ihan toisenlaiseksi – kahdestatoista kolmeen viikkotuntiin.

Iltapäivä oltiin pitämässä sadetta lastenmuseossa, siis minä ja mun vaimo ja neljä lasta – päästiin halvemmalla kun oltiin perhe. Kivaa oli ja M ja sen koulukaveri R alkaa oikeesti nauttimaan toistensa seurasta. Mä aina mietin sitä R:ää seuratessani että on ollut M:lle valtava siunaus saada kaksi pikkuveljeä. Pojat opettaa sille monia sellaisia taitoja joita ainoana lapsena se ei koskaan joutuis opettelemaan ennen kuin elämä potkii päähän ja opettaa väkisin ja kovalla kädellä.

M ja K ajaa rekkaa lastenmuseossa

Mä en tiedä miksi, mutta jotenkin ajatukset pyörii pitkästä aikaa taas enemmän M:n juttujen ympärillä... ehkä siksi et elämä on just nyt pelkkää terapiaa ja koulua ja palavereita ja tulevaisuuden ennakointia. En mä sitä itse diagnoosia enää sure, ainakaan usein ja paljoa, enemmän se on näitä käytännön juttuja ja miten niitä kannattaa taklailla. Millä me saadaan neiti siihen kuosiin että se ensi syksynä pärjää isommissa ympyröissä ja millä mä vanhempana varmistan että se saa tarpeeksi apua ja tukea.

Pitäsi kai yrittää kirjoittaa siitäkin mitä mulle kuuluu, mutta eihän mulle kuulu oikeastaan mitään tai ei ehdi kuulumaan mitään... omat asiat, ajatukset, tarpeet ja haaveet on laitettu sivuun, odottamaan vuodenvaihdetta ja aikataulujen väljenemistä. Keskityn hoitamaan itseäni sen verran etten sairastu ja väsähdä, menen iltaisin aikaisin nukkumaan ja suoritan elämää lasten kanssa... mun vuoro tulee sit joskus myöhemmin. Nurjasti katsottuna mä olen töissä 24/7/365, ilman sairaspäiviä, lomia tai muita tarpeettomia kahvitaukoja, mä olen ”aina valmiina” kuin kunnon partiolainen. L keskittyy duuniinsa ja toimii tarvittaessa omien aikataulujensa puitteissa autonkuljettajana aamuisin. Palataan siis astialle tammikuussa 2013.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää