Siirry pääsisältöön

vähän autistisia ajatelmia


Ulkona on myrsky ja tulvavaroitus... ei meillä, mutta tuolla alamäessä. Sataa, sataa, sataa... ja puita kaatuu ja on syksy. L totes töihin lähtiessään, että katsotaan pääseekö toimistolle saakka vai joutuuko tulemaan takas... mä mietin että onhan meillä riittävästi bensaa aggregaattiin jos menee sähköt.

Mä mietin taas - varmaan ton eileisen kielikyssärin herättelemänä niitä asioita meidän perheessä, jotka tekee meistä erilaisia ihan keskivertoperheeseen nähden... pieniä asioita, ei missään nimessä mitenkään käänteentekeviä tai maailmaa mullistavia, mutta erilaisia – sellaisia joita ne keskivertolasten vanhemmat ei ehkä mieti omassa arjessaan tai jotka saa meidät näyttämään sen satunnaisen ohikulkijan mielessä joko aivan hillittömän ankarilta vanhemmilta tai vastaavasti M:n poispilatulta pikkuprinsessalta.

TimeTimer on apuväline, jota suosittelen lämpimästi ihan jokaiseen lapsiperheeseen. Se mittaa aikaa visuaalisesti ja helpottaa lapsen ajanhahmottamista. Meillä sitä käytetään kaiken muun muassa aamulla pukemiseen ja kouluun lähtöön – ”näin paljon sulla on aikaa pukea ja syödä ja olla valmis kouluun”, odottamiseen – ”odota viisi minuuttia niin ehdin sua auttamaan”, sylittelyyn – ”pidän sua sylissä näin kauan ja sitten mun täytyy taas tehdä muuta”, nukkumaanmenoon – ”näin kauan saat vielä valvoa”. Lisäksi mä käytän sitä leivontaan ja ties vaikka mihin.

Mä haluaisin toisen yläkertaan ja kolmannen autoon... NIIN hyvä se on! 

Meidän lasten ruokavalio on täysin järkyttävä. M ei syö taas oikeastaan mitään muuta kuin tietynmerkkistä paahtoleipää ja tiettyä hilloa ja keitettyä makaronia paljaaltaan. Hillittömän pakotuksen edessä se syö tietyn merkkisiä mandariineja – en uskalla antaa muita kun sit se ei söis näitäkään – ja satunnaisesti tietyn lajikkeen omppuja. Se ei syö vihanneksia tai oikeastaan mitään muita hedelmiä... mä oon ruvennut kätkemään asioita niihin ”kakkuihin” ja ”muffinseihin” joita mä leivon... pinaattia, kesäkurpitsaa, porkkanaa, omenaa, kurpitsaa... sokeriahan se tietysti söis loputtomiin ja jätskiä. Tää on asia jossa mä oon ihan avuton. Mulla oli kauniit ajatukset ja vahvat periaatteet ja melkoiset standardit, oonhan henkeen ja vereen ruokaihminen... pakottamalla kukaan ei kuitenkaan opi tykkäämään yhtään mistään ja toisaalta mulla ei vaan ole voimia siihen tasiteluun... kaksi nuorempaa seuraa vanhempaansa ja näinpä kukaan lapsista ei syö oikeastaan yhtään mitään ja mä yritän olla välittämättä muitten katseista - niistä verhotuista, jotka kertoo paljon.

Ja se nukkuminen... me saatiin se viikkojen työllä omaan sänkyynsä ja nyt se on taas meidän sängyssä ja sinne se taitaa jäädäkin. Pitäis varmaan jaksaa ja pakottaa ja yrittää... vaan en jaksa, en jaksa vaikka kaikki nukkuis paremmin omissa sängyissää tai siis ainakin me aikuiset ilman M:n seuraa. Tässä palataan taas siihen sylittelyyn... meillä nyt vaan on lapsi joka vaatii oikeastaan jatkuvaa ”ihokontaktia” vuorokauden ympäri. Tähän on muuten ihan turha sanoa että ne on vaan vähän aikaa pieniä ja haluaa syliin... M kun ihan liioittelematta olis mieluiten sylissä vuorokauden ympäri.

M inhoaa olla autossa ja matkailu ahdistaa. Me ei siis kauheesti matkustella ja nyt kun suunnitellaan laajempaa perhekokousta Floridaan ensi vuodelle ollaan me jo aloitettu miettimään, miten ja millä me saadaan se toimimaan M:n kanssa niin ettei kaikkien reissu mene pilalle. Mun lapselle lomat ja lomailu nyt vaan on ihan valtava stressi eikä kovinkaan iso ilo. Mä odotan tätä matkaa aivan valtavasti ja on aivan mahtavaa että lapset pääsee näkemään isovanhempiaan ja setiä ja tätejä ja serkkuja... silti mua pelottaa ja hirvittää ja mä tiedän, että L miettii ihan niitä samoja asioita. Millä me pystytään luomaan tämän matkan ajaksi niin strukturoitu elämä, että toi pärjää, ilman että me vaikutetaan ihan hirvittään hankalilta ja vaikeilta ja että koko joukko joutuu tanssimaan meidän lapsen pillin mukaan.

Aina ei voi olla vaan kotona, mutta helpompaa se kyllä on.




Kommentit

  1. kiitos muffinsireseptistä; ne vähän makeat omena/porkkana/kesäkurpitsat ainakin saivat vilpittömiä kehuja: "näitä vois olla vaikka joka aamu!"
    Muokkasin sen verran reseptiä, että heitin kourallisen kaurahiutaletta vielä lisäksi joukkoon. Ja ensi kerralla laitan pikkuisen kardemummaa...

    Sulla on viime aikoina ollut kiehtovia postauksia: kielikysymys ja sitten tuo alkoholin käyttö - olen molempia jäänyt pohtimaan pitkiksi ajoiksi, mutta en ole osannut kommentoida. Tai kommentoisin sellaisen pienen romaanin verran vähintään ;).
    Hirmusti olen samaa mieltä kanssasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos maistui, täytyykin kokeilla sitä kardemummaa itsekin :)

      Poista
  2. Vilkutuksia Yksis!
    Toivottavasti L:llä oli hyvä loma ja ehti nähdä lähipiirin.
    Hyvältä kuulostaa tuo Floridan suunnitelma :)

    m

    VastaaPoista
  3. Ihan näin yhtäkkisesti ajattelin tunkea kommentoimaan, monta kertaa tehnyt mieli (oon siis sun pitempiaikainen lukija, työskentelen itse autististen ja kehitysvammaisten lasten ip-hoidossa. On tosi mielenkiintoista lukea vanhempien ajatuksia kun itse toimii siellä "toisella puolella" ja sulta olen paljon ajattelemisen aihetta saanutkin moneen asiaan :) ). Mutta tosiaan, kannattaa varmasti ottaa ne rutiinit ja struktuurit mukaan myös lomalle, ainakin siinä määrin missä mahdollista.. Oletko ajatellut jonkinlaista kannettavaa kuvasysteemiä? Esim. ihan kuvakansioita on työssä tapaamillani lapsilla (kannattaa googlettaa, eiköhän tietoa löydy) olisi näppärä suunnitelmien muuttuessa pienen kokonsa ja laajan kuvavalikoiman ansiosta. Tai kenties jonkinlainen laminoitu kartonki (suorakulmio tms) johon pitkä tarranauhan pala sekä iso kasa tarranauhalla varustettuja kuvia, olisi helppo nopeasti laittaa uusia kuvia tarvittaessa sekä kulkisi mukana jotenkin :D No ajatuksia vaan heittelen, toivottavasti tulee jotakin ideaa itämään :) onko teillä muuten vielä painopeitto käytössä, muistelisin että jossain välissä oli? Niitähän on olemassa myös esim painoliivejä, jos M:n sylinkaipuuta helpottaisi kun "tuntee oman kroppansa", esim hyvin levottomilla lapsilla se joskus tehoaa. Kiitos vielä ihan mahtavasta blogista, odotan aina innolla uusia päivityksiä:) älä ajattele liikaa mitä muut ajattelevat tai eivät ajattele (esim tulevassa sukukokouksessa) vaan jatka hienoa "työtä" lastesi kanssa! Kannattaa muuten tutustua, jos et vielä ole tutustunut, leijonaemojen blogiin, siellä ehkä törmäisit kohtalotovereiden ajatuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista! Mulle tulee aina sellainen hyvä ja lämmin olo kun kuulen ammattilaisten lukevan tätä stooria, kun se on mulla tai ainakin siinä edellisessä ollut tavallaan osa tarkoitustakin.

      Meillä on PECS:it käytössä ja niistä olemassa matkaversiokin. Painopeittoa M haluaa aina välistä käyttää ja sit välillä ei ollenkaan. Terapeuttikin ehdotti sitä painoliiviä tai vaihtoehtoisesti painopehmoa päiväkäyttöön ja se on vielä kokeilematta.

      M:aa oon huomannut auttavan monissa asioissa valmistautumisen ja näinpä me aiotaan tehdä siitä lomakohteesta kuvakirja ja lentämisestä ja kaikesta sinne menemiseen liittyvästä ja sitä sit voidaan jauhaa ja jauhaa ja jauhaa, ikäänkuin loiventamaan sitä vierauden ja uutuuden aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa.

      Leijonaemojen Blogia oon lukenut pitkään ja siellä oli taannoin kirjoitus hammassärystä, joka kosketti ihan valtavasti.

      Poista
  4. Moikkamoi! Mä olin reissussa ja sit kone tilttas, kun viime viikonloppuna koitin kommentoida ja ja ja. Oli ikävä teitä:)

    Mäkin tartten tollasen kellon. Kokeilin sun esimerkistä eilen illalla neitiin hellan kelloa iltatoimia hoputtamaan ja uhkasin, että kellon soidessa mennään nukkumaan, oli iltasatu luettu tai ei. Ja hyvin toimi, ehdittiin vaikka mitä, kun hampaiden pesu jne. sujui nopeammin kuin yleisesti;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. TimeTimer on aivan mahtava laite ja meillä se toimii paremmin kuin tavallinen munakello.

      Tervetuloa takaisin! Mulla on aina ikävä sua kun oot poissa ja/tai muuten kiireinen :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi