sunnuntai 4. marraskuuta 2012

ai sori


Miten toiselle voi opettaa myötätuntoa? Se on meidän lasten keskinäisessä kanssakäymisessä aika keskeinen ongelma. Aloitetaan muutamalla esimerkillä...

Mä istun K:n kanssa klinikan odotushuoneessa ja luetaan kirjaa. Kirjassa kerrotaan maaseudun elämästä ja ekalla sivulla herätään ja puetaan ja alakerrassa äiti keittää kahvia, seuraavalla sivulla syödään aamiaista, kolmannella ruokitaan possuja maissilla, neljännellä, ja viidennellä, ja kuudennella... sitten avataan talvisen maiseman aukeama, jossa lapset luistelee lammen jäällä. Yksi lapsista on kaatunut ja itkee. K huomaa tämän ensimmäisenä ja hyvin huolestuneena toteaa että tota on sattunut se itkee... Myötätunto piirroskuvan pientä poikaa kohtaan on käsinkosketeltavaa.

Lapset leikkii olkkarissa, tulee riitaa ja toinen pojista tönäisee toista. Se kaatuu ja lyö päänsä pöydän laitaan... M hihkaisee heti että HÄN ei tehnyt mitään ja jatkaa tyynesti leikkiään kiinnittämättä minkäänlaista huomiota toisen kipuun ja itkuun.

Ja sit on vielä se ”sori” ja ennen kaikkea kai siinä kaksi asiaa... Se että se on sille ikäänkuin vapaalippu vahinkoon – mitä vain voi tehdä jos sen jälkeen vaan pyytää anteeksi – JA toisekseen se että miten onkin edes mahdollista pyytää anteeksi niin kepeästi, selin toiseen vaan heittäen se olan yli ja olettaen että homma on sillä hoidettu.

Ei se ole ilkeä, ei se ole paha... M ei vaan kertakaikkiaan osaa asettua toisen asemaan ja kokea myötätuntoa toista kohtaan... nopea laskelma syyllisyyden asteesta ja jos se on nolla on aiven se ja sama jos toinen itkee tai suree tai on loukkaantunut – fyysisesti tai henkisesti, ei väliä. Millä tätä voi opettaa? Voiko sitä opettaa? Voiko opettaa aitoa välittämistä toisesta? Pystyykö siihen kasvattamaan? En tiedä, kovasti yritän ja turhaudun ja yritän taas lisää. Välillä muistutan itselleni että M:n maailma on vähän erilainen eikä se oikeasti halua kenellekään mitään pahaa, se vaan ei osaa ajatella miltä vastapuolesta tuntuu. Entä oppiiko se jossakin välissä, jollakin tavalla että tässä maailmassa on helpompaa olla ja elää ja pärjätä jos pystyy edes esittämään että yhteiskunnan normien mukaisesti välittää... vaikkei oikeasti tuntisi yhtään mitään... että sillä nyt vaan välttäisi monta konfliktia ja rangaistusta ja tylsää tilannetta, jos vain toimisi niitten normien mukaisesti... opettelisi näyttelemään myötätuntoa ja sanomaan ne oikeat sanat, oikealla äänensävyllä.



2 kommenttia:

  1. Meillä kauneinta (mun mielestä), mitä tuli esiin neidin kasvatuskeskustelussa oli se, että tarhantäti kertoi neidin olevan todella empaattinen ja anteeksipyynnön tulevan heti ja aidosti. Meillä nimittäin ensimmäiset neljä vuotta treenattiin ja istuttiin arestipenkillä ja harjoiteltiin ja keskusteltiin ja ja ja niin, että meillä vanhemmilla alkoi olla tunne, että meillä on vaan kerta kaikkiaan lapsi, joka ei osaa/halua/viitsi pyytää anteeksi. Joten ainakin meillä se lopulta alkoi tulemaan aidosti. M:n tilanne on tietenkin haastavampi, mutta ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin vaan treenata ja treenata.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.