Siirry pääsisältöön

maanantaina keskosuudesta


Eilen oli sotaveteraanien muistopäivä ja tänään siis koulusta vapaata, postit ja pankit kiinni ja muu maailma toimiikin sit normaalisti. Aamiaiseksi keittelen riisipuuroa – jonka mitä todennäköisimmin päädyn syömään ihan itse vaan – ja sit pitäis miettiä mitä halutaan tehdä. Kaikki lastenpaikat on täynnä lapsia koska kellään ei ole koulua... ne on siis ihan out, en tosiaankaan halua lähteä hukkaamaan näitä tungokseen. Iltapäivällä normiterapiat. Ehkä niitten jälkeen voitais lähteä ostarille leikkimään ja ehkä ravinteliin ja...

***

Yöllä mietin työjuttuja ja olin ihan varma, että ne vanhemmat pitää mua laiskana ja huonona opena... ei valmistele kunnolla, ei osaa kaikkea ulkoa, soittaa lauluja levyltä... koulupäivä lähestyy taas ja paineet nousee... joulujuhlaesitys pitäis suunnitella ja sitä alkaa harjoittelemaan. On kummaa muuten miten näitten vinoutuneitten ajatusten keskellä esiin nousee aina ne sen yhden ja saman äidin kasvot. Musta vaan tuntuu että se on jotenkin erityisen arvioiva, eikä välttämättä edes ole, musta vaan tuntuu siltä... Pääopen seuraajaksi ei ole helppoa astella, Pääopella kun on tästä sortista aika pitkä työkokemus, mulla ei.

***

Törmäsin naamiksessa jonkun linkkaamaan Hesarin juttuun ja muistin taas että pojat on keskosia. Mä en oo koskaan osannut suhtautua niihin keskosina ja hämmennyn aina kun joku lääkäri tai terapeutti asiasta puhuu.. ”Kun teillä on kuitenkin tämä keskosuus...”  Onhan ne kai teknisesti keskosia, kun syntyivät 36+2, mutta molemmat oli kuitenkin yli kolmekiloisia eikä pojat koskaan tarvinneet keskolan apuja... O:lla nyt saturaatiot vähän aluksi heittelehti kun se unohti syödessään hengittää, mutta en osannut siitäkään jostakin syystä säikähtää ja lääkärikin suhtautui siihen niin rauhallisesti... käski vähän taputtelemaan poskea jos suunympärys alkaa sinistymään ja niin tehtiin. Meille poikien keskosuus on ollut lähinnä vitsi.

Pojat on nyt  2v 5kk... K on kehitystasoltaan vähän alueesta riippuen 30-36kk, O 18-30kk. Onhan siinä eroa... toisaalta hetkittäin O osoittaa olevansa veljeään edellä kognitiivisesti. Ekaa kertaa löysin itseni ajattelemasta asiaa viime viikolla siellä Klinikan aulassa, johtuuko O:n viivästymä keskosuudesta? Toisaalta K ei ole yhtään viivästynyt vaan pikemminkin edellä... siksi mun on kai niin vaikeeta liittää sitä toisen hitautta keskosuuteen... on vaan, hidas ja rauhallinen ja varovainen – sillä nyt vaan ei oo kiirettä edetä elämässä, se on tyytyväinen tähän hetkeen. L:n mielestä se on vaan laiskan pulskea.

Loppupeleissä mun on vaikeinta suhtautua siihen että mun vauvat ei enää ole vauvoja. Ne täyttää kohta kolme ja niiltä voi jo alkaa edellyttämään asioita... mä unohdan ja kohtelen niitä edelleen vauvoina.




Kommentit

  1. Nyyperi12. marraskuuta 2012 klo 9.45

    Ensi lauantaina muuten vietetään maailmanlaajuista keskoslasten päivää :) toisen työn kautta se maailma sitten taas tuttu itselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. marraskuuta 2012 klo 10.20

      Enhän mä tiennyt sitäkään :D

      Poista
    2. Nyyperi12. marraskuuta 2012 klo 10.22

      No nyt tiedät :D ja voitte siis hyvällä syyllä keksiä lauantaina porukalla joitain kivaa :D

      Poista
  2. sanna21. marraskuuta 2012 klo 13.55

    Ei meilläkään kyllä keskosia olla koskaan oltu. Tosin kun siskontyttöä 3,5kg pitelin sylissä mietin juuri, että kuinkas pieniä ne meidän poikaset olikaan. Meillä ei kyllä ole ekan neuvolan jälkeen puhuttu keskosuudesta mitään ja sielläkin vaan todettiin, että eihän nää mitään keskosia ole, eli alettiin seuraamaan ihan normikäyriä.

    Niin ja joo, kohta nää ihan oikeasti on kolme (se suurisilmäinen äimistelijä hymiö)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa22. marraskuuta 2012 klo 8.19

      Mä oon kans viimeaikoina miettinyt sitä tosiasiaa ettei nää oikeesti enää ole vauvoja, ne täyttää kesällä KOLME - ja mä oon edelleen hengissä ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää