Siirry pääsisältöön

Ramon 10v.


Mulla on monta ihanaa kommenttia vastaamatta ja jutukin kirjoittamatta kun oon tänäänkin vielä ollut ihan pihalla, suhaillut Klinikan ja kodin väliä, ja maannut sohvalla poikien hyppyalustana... On ne onneksi välillä mua pussailleetkin.

Illalla olis SNAPS:n vanhempainilta, ulkona jotkut monsuunisateet ja toivottavasti L ajoissa kotona.

Mun ihana ja rakas ja tärkeä ystävä, Kummitäti T perheineen palaa takaisin vuoden alusta, parempia uutisia en eilen olis voinut saada... Innolla odottelen taas meidän juttutuokioita ja kahvitteluita ja illallisia ja juhlia. Surin pitkään lähtöä, odotin innolla jokaista vierailua ja pelkäsin järjettömästi ettei ne ikinä tulekaan takaisin. Lasken tämän uutisen ennenaikaiseksi joululahjaksi.

Joululahjoista tuli mieleen että mun pitäis tiistaihin mennessä ostaa Ramon 10v:lle kaksi lahjaa... listalla oli mm. X-Box 3, en taida ihan siihen revetä kuitenkaan näin hyväntekeväisyyslahjana, kuitenkin se sais olla jotakin sellaista josta pojalle tulis oikeasti hyvä mieli. Millä kymmenvuotiaat pojat leikkii? Leikkiikö ne? Tänä jouluna lahjoitetaan siis joululahjoja, joskus ollaan lahjoitettu ateria.




Kommentit

  1. Ei voi olla totta. Miten sä aina osut just niihin asioihin mitä mä oon miettinyt??

    Meillä oli nuorkauppakamariaikoina aina joulukuusi, joissa oli lasten iät ja sukupuolet ja mahdolliset lahjatoiveet. Sieltä sai valita, kelle osti lahjan, saajat olivat vähävaraisia lapsiperheitä. Teinit toivoivat hajusteita (ei vahvatuoksuinen) ja pikkulapset legoja ja pikkuautoja.

    Tänä vuonna, ei vissiin omassa konttorissa kuusta ole, mutta viime vuonna neiti neljävee valitsi kahdelle samanikäiselle tytölle barbit ja sitten tohkeissaan paketoi ne ja koristeli vielä tarroilla. Musta on tärkeää opettaa lapsille muiden huomioonottamista. Tosin en osannut selittää, miksi näiden lapsien perheissä ei käy joulupukki. Onneksi neiti päätteli, että me ollaan niinkuin tonttuja - pukin apulaisia. Ja jatkoi tarrojen liimaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Mulla ei tee tiukkaakaan puhua lasten kanssa kuolemasta tai teurastuksesta tai tytöistä ja pojista tai hengenasioista tai... mutta se miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen ettei toisilla lapsilla ole edes kotia on liian vaikea aihe mulle. Millä voi lapselle selittää ettei kaikilla ole asiat niin kuin meillä ja että on lapsia joilla ei ole yhtään mitään ja ne lapset ei ole jossakin kaukana, kaukana vaan tässä ihan lähellä.

      Poista
  2. Niinpä. Kun oman lapsen ongelmat on sitä, että milloin mennään ostamaan se Lego Friends-joulukalenteri ja mitenkähän menee yö päiväkodilla on sydäntäriipaisevaa, että jossain ihan lähellä on lapsia, jotka miettii mistä saisi syötävää. Tai, että saako yhtään pakettia jouluna. En mä tiedä. Siksi mä olin aina mukana Joulupuu-projektissa, ostin lopuille lahjat, jos toiveita jäi yli jne. Vasta kun perhetyö haki paketit aloin miettimään omaa perhettä.

    Ja siksi mä mietinkin, että jossain vaiheessa haluaisin tukiperheeksi (sijaisperheeksihän meistä ei ole, kun ollaan molemmat töissä). Että joku lapsi/lapset tulis meille kerran kuukaudessa viikonlopuksi puuhailemaan ihan normijuttuja. Mä jotenkin haluaisin tehdä enemmän, mutta aika on rajallista. Mutta silti. Konkreettinen apu, hengähdystauko jollekin toiselle äidille/perheelle olisi jotenkin ihana antaa, kun itse on saanut apua.

    Niin ja unohdin viimeksi kommentoida, että ihanaa, kun saat ystäväsi takaisin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi tukiperheideahan on aivan loistava ja sopii varmasti teille kuin nenä päähän!

      Mä ostin tänään Ramonille Angry Birds paidan ja sellaista X-Box pelirahaa :)

      Poista
  3. ^^Kiitos, oon siitä tukiperhejutusta itsekin innoissani, mutta vielä hetkeen emme pysty, mutta toivottavasti jo pian. Ja Ramonin lahjat kuulostaa kivoilta. Saako siellä jo Angry Birds karkkeja ja limsaa/purkkaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa täältä ja ne Vihaiset Linnut on kaikkien lasten suuri suosikki...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi