Siirry pääsisältöön

odotushuoneen erityinen yhteisymmärrys


Keskimääräisen viikon aikana istun yleensä 9-12 kertaa odotushuoneessa, suurimman osan ajastani siinä yhdessä ja samassa... Lasten kuntoutusklinikan odotushuoneessa. Mosaic on nimensä mukaisesti erikoistunut spektrillä olevien lasten kuntoutukseen, mutta yhtälailla odotushuoneessa näkyy muitakin... CP-vammaisia, Down lapsia, SI-häiriöisiä lapsia... ja niitä intialaislapsia joiden vanhemmat ei halua että niillä on aksentti. Noin pääsääntöisesti kuitenkin siellä istuvien vanhempien lapset on palveluiden monikäyttäjiä, harvempi käy ”vain” puheterapiassa. Meidän lapsista kaksi on asiakkaita, K lähinnä viihdyttää henkilökuntaa... toimintaterapiaa, fysioterapiaa, puheterapiaa, sosiaalistentaitojen ryhmää...

Meitä kaikkia – ei niitä intialaisvanhempia – yhdistää se että meidän lapsilla on erityistarve, olkoon se sitten autismi, kehitysviivästymä tai cp-vamma ja kun siellä samassa odotushuoneessa istutaan viikko toisensa perään samaan aikaan, samojen ihmisten kanssa oppii tietämään mitä palveluita kukin käyttää ja lasten nimet... me tervehditään toisiamme ja vaihdetaan kuulumiset, sitten istutaan ja tehdään töitä tai neulotaan tai luetaan pienemmille sisaruksille kirjaa tai... Kun jonkun lapsi vetää totaaliskitsot siellä odotushuoneen lattialla tai karkaa ei kukaan katso paheksuvasti tai kohauta kulmiaan, se on meidän kaikkien arkipäivää ja siellä meidän lapset saa olla just niin omituisia ja erityisiä kuin ovat, kaikki ymmärtää... Mun neulominen herättää lapsissa aina kysymyksiä ja monet odottaa että saa nähdä montako ruutua oon tehnyt sitten sen edellisen kerran... mitä mä nyt neuloinkaan ja kenelle ja onko se vaikeeta ja sen äiti tai täti tai mummo osaa kans tai että tiedänkö mä miten villallankaa tehdään ja miten sen kestävyys mitataan tai... siellä lapset saa kysyä, siellä vanhemmat ei sano että ei saa häiritä muita.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää