Siirry pääsisältöön

kuka maksaa?


Lapsena mulle opetettiin että pitää olla itsenäinen. Pitää pystyä itse elättämään itsensä ja olla riippumaton kenestäkään. Mä muistan etenkin sen kun mutsi sanoi et jos mulla ei oo omia rahoja saa mun mies päättää onko mulla sukkahousuja – ei muuten oo, yksiäkään sukkiksia... tosin itse oon sukkahousuttomuuteni valinnut, ja ehkä se sukkahousuesimerkkikin nyt vaan oli sellainen lapselle sopivaksi ajateltu. Onko todella näin että suomalainen nainen kokee olevansa epätasa-arvoinen jos ei itse, ihan, ihan itse päätä mihin ne killingit menee?

Mä törmäsin tänään keskusteluun siitä, miten pitäisi perheessä jakaa esimerkiksi raskaudenaikaisista lääkärikäynneistä aiheutuneet kulut, kun onhan se lapsi kuitenkin sen miehenkin... Mitä sanotte? Mikä olis oikeudenmukainen jako? 70/30 (vaimohan saa myös tässä terveydenhuoltoa) vai 50/50 vai ehkä  30/70 (miehen syy)? Mä oon ennenkin törmännyt näihin keskusteluihin joissa menot jyvitetään kummankin osapuolen ansiotason mukaan tai kuinka ruokakulut pitäis maksaa jos yks tykkää kalliimmasta ruuasta ja syö enemmän... Miten tällaisessä perheessä arvioidaan esimerkiksi lapsille hankittavat lääkkeet? Siis, annetaanko kipulääkettä vai ei ja kumpi sen pillerin maksaa... se joka sen lapselle päättää antaa? Entä vaipat? Jos lapsen äiti vaihtaa vaippoja useampiin kuin isä? Silloinhan kai periaatteessa isälle kuuluisi pienempi osuus vaippakuluista?

Mulle tää on aivan totaalisen vieras maaperä... äitini kehoituksista huolimatta meillä on AINA ollut yhteiset rahat, siis oikeesti yhteiset – alusta loppuun ja niistä rahoista on sit kustannettu kaikki jonkinlaisella sisäisellä oikeudenmukaisuusperiaatteella. Joskus on ollut niinkin että mulla on ollut L:llää suuremmat tulot, mutta just nyt mulla ei ole rahaa tai nyt on enemmän kuin kertaakaan sitten M:n syntymän - opetustuloja. Mähän käyn joo periaatteessa töissä kahdesti kuukaudessa ja tienaan muutaman hassun satasen lukukaudessa, kuitenkin niin vähän ettei niistä tartte edes veroja maksaa. Ei kilahda kassaan kotihoidontukea tai vammaistukea tai lapsilisää. Mä siis elän L:n ”siivellä” ja se kustantaa mun elämän. Mutsin sanoin L päättää saanko mä sukkikset vai en... toistaiseksi ei oo ollut ongelmaa.

Erilaiset tavat toimia sopii erilaisille ihmiselle, mutta mun on vaan vaikeeta ymmärtää miten se kaiken tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti jakaminen voi mitenkään toimia lapsiperheessä, etenkin jos lapsia on monta... Jos pilkkua ruvetaan viilaamaan, niin eihän sille tule loppua, vai tuleeko? Niin, ja mun mielestä se ettei perheen rahat ole perheen rahoja vaan edelleen yksilöiden jyvitettyjä ansioita on mun silmissä pilkunviilaamista parhaimmillaan tai pahimmillaan.

Moni ei varmaan ymmärrä tätä meidän systeemiä joka kuitenkin on melko yleinen täällä. Vaimo hoitaa kodin ja lapset – mähän en edes hoida kotia – ja mies tekee töitä ja tuo leivän pöytään ja se leipä sitten jaetaan kunkin tarpeiden mukaan. Mä ostan itselleni ja lapsille silloin kun jotain tarvitaan, isommat hankinnat mietitään sit yhdessä. Mä en myöskään tunne olevani jotenkin vähempiarvoinen jos L saa päättää mitä tehdään.


Kommentit

  1. Sukkisjuttu.. ;) meillä on omat tilit alusta asti mutta yhteiset rahat. Se maksaa joka pystyy, emme edes ikinä laske kuka maksoi enemmän. Omat lehdet ja puhelinlaskut me hoidamme itse - tämä on vaan ollut näin. Mutta hassu ajatus, nämä raskauteen liittyvät kulut... :))) jos jää yli, pistämme säästöön, mutta ei yhteiseen - silti käytämme lomalla yhdessä vuorotelleen maksaessa. Elikkä: minä päätän sukkiksista, jopa keittiön verhon vaihdostakin!! ;)) mukavaa viikonloppua toivoopi Aada

    VastaaPoista
  2. Kiinnostava kirjoitus aiheesta, jota olen itsekkin pähkäillyt! Olen nyt toista kertaa naimisissa. (Jäin aika nuorena leskeksi.) Kummassakin avioliitossa perheen rahat ovat olleet yhteisessä käytössä. Minusta on tuntunut aina oudolta ajatukselta, että perheessä puolisoilla olisi ihan omat rahat, joista sitten tarkkaan laskelmoitaisiin, miten niillä osallistuttaisiin mihinkin kuluihin ja lasten menoihin.

    Välillä olin pitkään kotiäitinä ja nyt sitten teen toiminimellä töitä pääasiassa kotoa käsin. Puolisoni ollut aina töissä. Minusta on ollut luonnollista, että kun kerran ollaan yksi kokonaisuus, perheyksikkö, niin se kenen tilillä on milloinkin rahaa maksaa laskut ja kauppaostokset ja isommista hankinnoista neuvotellaan sitten yhdessä. Tämmöinen tyyli on tuntunut jotenkin reilulta ja oikeudenmukaiselta. Saahan koko perhe hyötyä esim kotiäidinkin työstä perheen, kodin ja lasten eteen.

    Ja toisaalta, kun on kerran perheenä sitouduttu yhteen, niin vaikka joku sairastuisi (esim perheenäiti) niin tietty hänestä tulee huolehtia, vaikkei hän mikään "tuottava" jäsen perheessä olekaan. Ja kaikkihan, ihan vuodepotilaatkin, tuottavat rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta perheessä. Ei näitä asioita voi hinnoitella. Minusta tuntuu luonnolliselta, että kaikki perheenjäsenet saavat elää samaa elintasoa. Kuulostaa pahalta, kun joskus kuulee, että jonkun perheen mies käy vaikkapa kalliimmilla lomareissuilla yksin ja syö muuta perhettä hienompia ruokia ja välipaloja, koska on parempipalkkainen/ rikkaampi kuin esim vaimo. Sellaista menoa minun on vaikea ymmärtää.

    Kiitos jälleen kerran ajatuksia herättävästä kirjoituksesta ja kivaa viikonloppua! :)

    VastaaPoista
  3. Ihan on yhteiset rahat meilläkin. Omat tilit kyllä, mutta molemmilla laaja käyttöoikeus toisen tiliin, ja yhteinen säästötili. Ei todellakaan lasketa, kuka tienaa mitenkin paljon ja kuka maksaa mitäkin.

    Tiedän kyllä, että toisenlaisiakin käytäntöjä on ihan lähipiirissänikin. Eräskin ystäväni oli kotiäitinä jonkin aikaa, ja tuona aikana hän maksoi vähäisistä tuloistaan omat ja lasten menot (käytännössä lasten, omiin ei rahaa riittänyt), mies hyvistä tuloistaan omansa. Miehellä siis rahaa riitti ylellisyyksiin samaan aikaan, kun vaimo mietti, mistä saisi rahat vaikkapa niihin sukkahousuihin. Ei reilua.

    VastaaPoista
  4. Meillä on kummallakin oma tili, ihan oma siis, ilman mitään jaettuja käyttöjä - mutta yhteiset jutut (asuminen, vakuutukset jne.) maksetaan yhteiseltä "elinkulutililtä". Sinne kumpikin laittaa kuukausittain sovitun summan ja sinne ohjataan myös lapsilisät, Plussa-palautukset jne. perheen yhteiset "tulot". Ruokaostokset menee kohtuullisen reilulla, epäsuunnitelmallisella tavalla tasan, eli kumpikin käy kaupassa suurinpiirtein vuorotellen.
    Mitään ei pennilleen tasata, kaikki rahat on lopulta perheen rahoja, mutta kummallakin on silti se oma tili ja ne omat rahat, joita saa - perheen menojen ja tarpeiden jälkeen - käyttää, niinkuin haluaa. Ja jos joku kuukausi oma tili on nillissä jo ennenaikojaan, niin toiselta kyllä saa pyytämällä rahaa. Eikä sitä merkitä mihinkään lainakirjoihin tms. turhuuksiin.

    Käytännössä koen, että meillä on yhteinen talous ja yhteiset rahat - kummallakin on kuitenkin vähän sitä omaakin, mistä sitten ostaa niitä omia kotkotuksia ihan ilman toisen lupaa tai hyväksyntää ;)

    Noi raskauskulujutut tuntuu suomalaiselle vähän vieraalta, Suomessa kun raskaudesta ei niin kauheasti kuluja ole. Vai onko? Olenko nyt vaan autuaasti reilussa vuodessa unohtanut? Onhan siis ne näennäiset ultrien poliklinikkamaksut, synnytyssairaalan vuodeosastomaksut, raskausvitamiinit sun muut "vapaaehtoiset" systeemit... mutta toi kohta ei liene täällä yhtään konkreettinen. Vai?

    Totta on se, että perheellä musta PITÄÄ olla yhteinen talous. Pennilleen laskeminen ja tasajako ei vaan toimi tällaisessa yksikössä. Tai no, jos joku jaksaa, niin siitä vaan - mulle se ei sopisi. Kun on yhteinen vene ja siinä yhteinen miehistö (=lapset), niin yhteistä pitää sitten olla talouskin. Vaikka olisikin jonkinlainen näennäisvapaus jätetty, kuten meillä omien tilien kautta. Totuus on kuitenkin se, että perheen menot tulee ensin ja jos sen jälkeen on vielä tilillä rahaa, niin sitten voi humputella. :)

    Hyvä keskustelunavaus. Taas kerran! Halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kuin Päivi jo tuossa kirjoittikin voi ne raskaudesta aiheutuvat kulut kasvaa melkoisiin mittoihin myös Suomessa jos se raskaus ei syystä tai toisesta etenekään ihan normien mukaan.

      Poista
  5. Mä jäin miettimään tuota keskustelua itekin lukiessa, että missä vaiheessa meidän "järjestelmä" vakiintui. Ei siitä käyty mitään suurta keskustelua, vaan jotenkin se tuli luonnostaan. Varmaan siinä yhteydessä, kun otettiin asuntoa varten asuntolaina. Siitä lähtien on molempien palkat (ja muut tulot) tulleet yhteiselle tilille, josta kumpikin voi siirtää tarpeen mukaan omalleen juoksevia kuluja varten (ostokset, bensa). Laskut menee kaikki siltä yhteiseltä. Omat tilit on kai lähinnä sen takia, ettei yhteiseen tiliin ole turvallisuussyistäkään pankkikorttia, ja toisaalta voi sitten omalta tililtä ostella toiselle lahjat niin, ettei heti hintatiedot hyppää yhteiseltä tililtä toisen silmille. :D En kyllä edes tiedä minkälaiset systeemit kummankin vanhemmilla on, joten sieltä ei ole tullut perintönä.

    Samaan tapaan kuin Mustikkatyttökin tuossa taisi kirjoittaa meillä perhe on kokonaisuus. Siihen tulee rahaa eri paikoista ja erikokoisia määriä, ja rahoja käytetään hyvässä yhteisymmärryksessä. Isommista hankinnoista aina keskustellaan. Mies tuo töistä isommat rahat, mutta toisaalta saa käydä töissä ja tehdä siellä väitöstään ja edistää uraansa. Minä toistaiseksi vielä hoidan lapsia, vaikka kovasti jo työelämään välillä kaipaankin. Rahallinen tulos perheelle ei ole siitä yhtä suuri, muttei yhtenäkään tavallisen arkipäivän iltana ole tarvinnut ajatella, etteikö olisi päivän töitä tehnyt. :)

    Mutta kaikki toki tavallaan, mikä millekin perheelle parhaiten sopii.

    Raskauskulut voi nousta Suomessakin yllättävänkin korkeiksi, kun niitä polikäyntejä monikkoraskauksissa tuppaa olemaan vähintään kuukauden välein, ja tilanteesta riippuen vielä paljon useamminkin. Lisäkuluja voi myös tulla osastopäivistä, jos sinne joutuu lepäilemään. Toki siinä tulee maksukatto muistaakseni ~600e tienoilla vastaan, mutta onhan se pienilla tuloilla jo iso summa sekin.

    VastaaPoista
  6. Nyt on pakko "viran puolesta" ottaa kantaa, anteeksi jo etukäteen, jos pahoitan jonkun mielen.

    Eli kaikilla pitää olla oma tili, jonne tulee omat tulot. Jos toiselle sattuu jotain ja hän ei ole enää oikeustoimikelpoinen, ei hänen tiliään voi käyttää. Ja jos on pelkästään yksi yhteinen tili, niin käyttö vaikeutuu puolison kuollessa. Nää on surullisia ja kamalia asioita (en lähde edes avautumaan siitä, kuinka kauheiksi asiat menee erotilanteissa). Mutta jos on niin, että "rahat ovat yhteiset", niin katsokaa että myös talot/asunnot/lainat ovat yhteisissä nimissä. Erotilanteessa on huomattavasti vaikeampaa enää neuvotella ja kuolemantapauksessa esim. puolison mahdolliset lapset ovat oikeutettuja perintöönsä jne.

    Yksi asia on perinnöt ja se, ovatko perinnönjättäjät rajanneet mitenkään sitä, kuuluuko perintö myös puolisolle vai ei. Epäreilu tilanne syntyy, jos esimerkiksi toisen vanhemmat ovat rajanneet puolisot ulkopuolelle ja toisen eivät.

    En mä tiedä kannattaako edes kirjoittaa, mutta toivon että ajattelette asiaa rationaalisesti ja pohditte mitä-jos tilanteet avoimesti mahdollisimman pian puolisonne kanssa. Koskaan. Koskaan ei voi tietää milloin toinen ei tulekaan duunista kotiin tms. Osanottoni Mustikkatyttö, olen pahoillani menetyksestäsi.

    Anteeksi. Tuli aika roisi kirjoitus.

    VastaaPoista
  7. Mulla on oma tili, koska aina nyt vaan on ollut niin. Yhteinen taloustili voisi olla mahdollinen, jos sille joskus tulee tarvetta. Menoja ei jaeta mitenkään erityisen tasan paitsi isommat kulut puoliksi. Molempien rahoilla ostetaan ruokaa ja käydään ravintoloissa yms. yhteistä. Kyllä omat rahat tuo itsenäisyyttä, mutta jos on sovittu, että mun rahat+sun rahat=meidän rahat, niin ei se sitä itsenäisyyttä vähennä.

    Ongelmallista yhteiset rahat olis musta siinä vaiheessa, jos toinen on säästäväinen ja toinen tuhlaaja. En tykkäis siitä, että toinen käyttää mun palkan ostellen itselleen huvituksia, jos itse säästäisin lomamatkaa varten tai kuluttais joka kuukausi rahat nollaan. Suomessa on äärimmäisen harvinaista, että jollain ei ole mitään tuloja, joten kaikki saa jonkinlaista omaa rahaa, oli sitten palkkaa tai kodinhoitotukea. Kotihoidontuki on kuitenkin niin pieni, et siinä tilanteessa toisen palkka olis aika pitkälti kaikkiin menoihin.

    VastaaPoista
  8. Kiitos osanotosta Sanna. Aika on parantanut haavoja ja nyt voi yhteisiä kauniita hetkiä ekan mieheni kanssa muistella usein jo ihan itkemättäkin. Ja ei se itkukaan pahaa tee.

    Sinänsä on minustakin hyvä ajatella lain pykäliäkin ja mitä seuraisi, jos jää esim yllättäin leskeksi tai tulee ero. Itsekin olen niitäkin asioita pohtinut uudessakin liitossa.

    Vaikka meillä onkin rahat yhteisessä käytössä niin silti on omat tilit, joille rahat töistä ym tulevat. Niitten tilien sisältö vaan koetaan perheen yhteisiksi ja niitä siis käytellään tarpeen mukaan koko perheen menoihin ja kumpikin puoliso omiinkin. Kaikki rahat vaan mielletään koko perheen yhteisiksi.Se tuntuu siis hyvältä ja reilulta niin.

    Olipa kiva lukea tätä vilkasta keskustelua! :)

    VastaaPoista
  9. Meidän ensimmäinen kulujenjakosysteemi seurusteluaikoina oli heittää kolikolla, että kumpi maksaa ravintolaillan :) Molemmat ollaan riittävän nörttejä, että riitti usko siihen, että sattuma tasapainottaa kulut riittävällä tarkkuudella. Mitään vuoroperustetta ei haluttu käyttää, koska sitten olisi aina ollut edessä tuo keskustelu, että kumpi maksoi viimeksi ja onko jompikumpi maksanut jotain poikkeuksellisen suurta tai syönyt enemmän sillä kertaa tai muuta vastaavaa.

    Yhteen muutettuamme avasimme yhteisen tilin, jonne molemmat siirsivät rahaa suhteessa tuloihin verojen jälkeen. Tästä maksettiin yhteiset kulut, kuten ruoka, sähkö ja asunnon vastike. Asunto oli silloin miehen ja sovittiin, että maksan osan korkokuluista. Taidettiin päätyä 30 %, koska osa korkokuluista voidaan kuitenkin tulkita olevan oman omaisuuden kartutusta eikä puhdasta asumiskulua. Omille tileille jäävät rahat ovat sitten omia ja niillä voi halutessaan ostaa jotain kalliimpaakin neuvottelematta toisen kanssa. Tällä säästyy monilta riidoilta, kun ei ole mitenkään minulta pois, jos mies haluaa ostaa vehkeet sous vide -ruoanlaittoon :)

    Systeemi on toiminut edelleen oikein hyvin, vaikka meillä on lapsikin ja olen ollut nyt kotona puolitoista vuotta. Uutta asuntoa ostettaessa molemmat ottivat oman lainan ja maksavat sitä pois omaan tahtiinsa. Lapsilisät menevät yhteiselle tilille ja lapsen menot ja myös raskauteen liittyvät menot maksettiin yhteiseltä tililtä. Kyllähän välillä tulee tilanteita, joissa pitää tehdä rajankäyntiä, ei kuitenkaan kovin usein tai mitään vakavia. Pidemmät lomamatkat ollaan tähän asti maksettu puoliksi, mutta tulomme ovat olleet niin lähellä toisiaan, että se on tuntunut ihan reilulta.

    Homma toiminee ihan kivasti siksi, että tulomme ovat sen verran suuret, että rahaa jää joka kuukausi myös säästöön. Paitsi minulla nyt kun olen kotihoidontuella, joten mies käytännössä maksaa nyt elämisemme ja minä joudun käyttämään säästöjäni lainanlyhennysten maksuun. Tämä on kuitenkin väliaikainen tilanne ja palaan pian töihin ja ansaitsen sitten hiukan enemmän kuin mieheni. Jos tulotasoissamme olisi merkittävää eroa tai tulot riittäisivät vain niukin naukin menojen kattamiseen, systeemi ei luultavasti olisi kovinkaan toimiva. Silloin kokonaan yhteiset rahat olisivat ehkä parempi ratkaisu.

    Anoppi muuten uhoaa, että heillä on talous jaettu kahteen osaan: "On meidän rahat ja minun rahat". Kai se niinkin käy, mutta ei olisi kyllä ihan minun juttuni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa kuulla että tällainen ratkaisu voi toimia.

      Mun on vaan itseni sitä vaikeaa ymmärtää että kaksi ihmistä, jotka on sitoutuneet toisiinsa, jättää näin suuren osan elämästään sen sitoumuksen ja liiton ulkopuolelle. Minun silmissäni kun avioliitossa luvataan jakaa KAIKKI sen toisen kanssa.

      Mitä niihin isompiin ostoksiin itselle tulee, niin - tää kuulostaa ehkä vähän ulkokultaiselta tai omahyväiseltä - mähän haluan antaa lähimmilleni se kaiken minkä voin ja ihan samalla periaatteella L siunaa mun monen sadan taalan veitset vaikka halvemmillakin leikkais.

      Poista
  10. Minä taas näkisin niin, että avioliitossakin on hyvä säilyttää myös jotain omaa, että ihan koko elämä ei ole kiinni toisessa. Esimerkiksi omia harrastuksia ja meidän tapauksessa omat rahat. Itse olen jollain tasolla vapaudenkaipuinen ihminen vaikka parisuhteeseen ja perheeseen olenkin sitoutunut. Käytännössä kumpikin varmasti saisi kaiken mitä ostaa nyt itse myös jos rahat olisivat yhteiset, koska jos toinen tosiaan haluaa jotain ja siihen on varaa, tuskin kumpikaan näkisi tarpeelliseksi kieltää sitä vain kieltämisen vuoksi. Parhaana hyötynä tässä näen juuri sen vapauden. Meillä on myös vähän erilainen suhtautuminen rahaan. Miehelleni raha ja säästäminen on jotenkin tärkeämpää kuin minulle, mutta toisaalta hän myös tuhlaa enemmän. Kyllä se meidän perheessä kitkaa vähentää, että molemmat saavat hoitaa omat rahansa kuten haluavat. Perheen yhteinen osuushan kuitenkin otetaan ensin päältä pois.

    Mutta kukin tosiaan tyylillään. Tärkeintähän on, että asianosaiset ovat tyytyväisiä. Sitä en kuitenkaan allekirjoita, että raha-asioiden pitäminen erillään merkitsisi jotenkin pienemää sitoumusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen huonoa sanavalintaani... Tää on näitä kysymyksiä joissa meillä jokaisella on omat tapansa toimia ja varmasti tärkeintä on että itse kokee sen oman perheen tavan toimia hyväksi. Mä taas en millään tavalla koe luopuneeni omasta vapaudestani vaikkei meillä rahoja - siis L:n rahoja - erotellakaan...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi