Siirry pääsisältöön

"Vauva"


Pojat leikkii nukeilla hoitaa niitten Vauvaa, niillä on hoitovuorot ja välillä niistä vuoroista tulee jopa riitaa – kumpi SAA hoitaa. Vauvaa kannetaan sylissä ja sille lauletaan ja sitä heijataan. Joskus se putoaa lattialle ja pojat yhteen ääneen toteaa että ”Baby got hurt! Give kiss and hug!” Vauva istuu aamiaispöydässä ja lounaalla, toisinaan myös päivällisellä. Se kulkee mukana autossa ja pääsee joskus mukaan retkille, toisinaan se jää nukkumaan autoon. Joskus Vauva unohtuu autoon tai leluhyllyyn päiviksi, mutta lopulta taas palaa jomman kumman kainaloon.

On meidän Vauvalla nimikin, se on mun etunimi ja K on sen sille antanut. 

Onhan meillä nukkeja, kaksi. Sillä toisella ei kukaan leiki vaan se on aina tämä likainen ja kulunut sama, rakas vauva. Mun maailmassa tässä on kaksi huikeeta juttua... ensinnäkin se, että se toinen nukke, joka on oikeastaan aika samanlainen kuin Vauva ei kelpaa ja kaksosilla on siis vain YKSI vauva. Toinen nyt vaan on se ettei M koskaan leikkinyt kummallakaan, saattoi käyttää vasaran korvikkeena tai soittimena, joten se nyt vaan on NIIIIIIIIIN hellyyttävää katsottavaa kun jätkät hoitaa lastaan. Samalla suren pienen surun siitä ettei M hoivaa koskaan yhtään mitään tai ketään.

***

Meillä taitaa olla suunnilleen ekaa tai tokaa kertaa koko syksynä sellainen päivä ettei meillä ole sen kummempaa ohjelmaa... O:lla on yhdeltä terapia, mutta siinä kaikki. M lähtee kohta kouluun ja meillä kalenterit ammottaa tyhjyyttään. Taidetaan lähteä Lasten Museoon... se on vähän kuin pienille suunnattu Heureka, pääsee tekemään käsillä ja leikkimään ja kiipeilemään... Ekaa kertaa musta tuntuu että pärjäisin siellä hulinassa noitten kanssa saamatta hermoromahdusta tai kadottamatta niitä... Sunnuntaina kirkossa hukkasin O:n, ja just ennen paniikkia tajusin että se on ihan varmasti kahvipöydässä syömässä ja sieltähän se löytyi. Meillä on siis siellä sunnuntaijumalanpalveluksessa helpostikin satoja ihmisiä ja vaan se tosiasia että jotenkin alitajuisesti ymmärsin että tää on aika ”turvallinen” paikka kadottaa lapsensa ja se että osasin ennakoida mihin se suunnistaa – hakemaan pullaa – esti sen etten pysäyttänyt koko maailmaa heti sillä hetkellä kun tajusin ettei se ole siinä leikkipaikalla... mutta joo, eiemmin ei ole tullut mieleenkään lähteä näitten sinkoilevien tyyppien kanssa mihinkään museoihin. L sanoi just taannoin, että tän lauman kanssa liikkuminen on aika kaoottista, vähän kuin pelais tetristä... Mun perusprinsiippi tässä on se, että M ja K on useimmiten yhdessä ja M:aa ei kukaan hiljaisesti vie yhtään mihinkään eikä näin ollen myöskään K:ta... riittää siis jos suunnilleen tietää missä ne menee ja huolehtii O:sta joka on aina se hitaampi ja kulkee jonon viimeisenä. mieluiten noin parikymmentämetriä mun perässä.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää