Aamu alkoi ihan
samaan tapaan kuin eilinen, sillä erotuksella että se itku alkoi jo klo
05:30... Kivaa, kiitti! Kun yks oppii edes joten kuten nukkumaan, alkaa
seuraavan kukkuminen.
Multa on
viimeisen kahden päivän aikana kysytty neljästi miten jaksan tätä meidän arkea.
Kysyjät ei oo olleet läheisiä vaan ennemminkin puolituttuja tai ihan
tuntemattomia, jitka syystä tai toisesta on törmänneet näihin neljään asiaan 1.
meidän esikoinen on ASD-lapsi 2. meillä on kaksoset 3. toisella kaksosista on
kehitysviivästymä 4. mulla on jatkuvaa hoitoa tai enneminkin tarkkailua vaativa
perussairaus (5. yhdelle kysyjistä valkeni sekin että meillä on myös
enkelipoika)...
Kaikille oon vastannut samalla tapaa, sanonut
että mä uskon siihen että elämä kasvattaa meitä ja että sitä oppii kukin
jaksamaan niitten omien asioittensa kanssa – rajansa joo toki kaikella – mutta noin
periaatteessa kaikkeen tottuu ja kaiken kanssa oppii elämään... monimutkaisista
tai voimia vievistä asioista tulee vähitellen ihan tavallisia, eikä ne enää vie
samalla tapaa voimavaroja vaan voivat jopa tarjota jotakin tilalle.
Jos joku olis
mulle tän paletin esitellyt viisi vuotta takaperin olisin laakista varmasti
nostanut kädet pystyyn ja sanonut että ei tuu mitään, ei musta oo tohon.
Todellisuudessa meidän tarjotin on kuitenkin koottu pienissä osissa, sellaisina
annospaloina että vaikka ne silloin eteen lyödessä on isoilta tuntuneet, välillä ylitsepääsemättömiltäkin, on ne kuitenkin
pystynyt ottamaan vastaan ja jatkamaan eteenpäin.
Elämä on hyvää ja vahvaa ja täyttä.
Hei! Käyppä kurkkaamassa: http://aaltoillen.blogspot.fi/2012/11/tunnustan.html. Siellä on sinulle jotain! :)
VastaaPoistaLämmin kiitos jo tähän :)
PoistaSehän siinä onkin, että yleensä ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Tai vaihtoehtoja toki on, mutta se on sitten toinen asia mitä ne vaihtoehdot on... sitä pärjää kun on pakko pärjätä ja niiden asioiden kanssa oppii elämään ja huomaa että ne onkin lopulta vaan osa sitä elämää ja kuuluu siihen omaan eloon.
VastaaPoistaSe on musta oikeesti ihmeellistä miten ihminen venyy ja paukkuu ja sopeutuu, aika hyvin meidät on rakennettu :)
PoistaEihän siinä tosiaan oo muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa, mutta eihän ne ikävät puolet ole koko totuus, kuten blogissakin olet jakanut: on myös se elämäsi ihana puoli, jota et varmasti antaisi pois mistään hinnasta. Sun ihanat ja rakkaat lapset auttavat varmasti jaksamaan näiden samojen haastavien lasten kanssa. Sitäpaitsi haasteet kasvattavat ja opettavat, se on tärkeetä.
VastaaPoistaEi tosiaankaan ja musta on hämmentävää kun ihmiset ihmettelevät sitä jaksamista. Tottakai jaksan, täähän on mun elämä ja ihan ihanaa just tällaisena!
PoistaMutta on sekin mukava, että ihmiset kysyvät. Kun meille syntyi cp-lapsi, kukaan ei juuri kysynyt. Sanottiin, että sähän nyt olet niin vahva, että kyllähän sä jaksat. Äitini jopa sanoi, että sun kaltaisille ihmisille haasteet on tarkoitettu, koska sä varmasti jaksat. Ei hirveesti tuonut voimia tuollaiset kommentit. Enkä mä sitten oikein hyvin jaksanutkaan. Mutta nyt taas elämä hymyilee. Pointtini siis, että kiva kun kysytään ja ei sitä aina jaksa vaikka pitäis.
VastaaPoistaApua, toihan on ihan kamalan julmaa, suoraan vaan olettaa et kyllähän sä pärjäät...
PoistaJoskus mä saan jopa voimaa siitä, että joku kysyy kuinka mä jaksan. Tulee olo et "vau olenpa sissi kun jaksan". Kun tottahan tuo on, pikkupalasista elämä on koottu tällaiseksi. Kerralla kun sais ei jaksaiskaan.
VastaaPoistaMuistan kun kuopus oli vauva ja sairastuin veemäiseen nivelreumaan. Lääkäri huolissaan kysyi kuinka jaksan ja pärjään. vastasin et pakko jaksaa, olen äiti. (sitä sitten hoin kuin mantraa.
P http://meneeohi.blogspot.com
Niinhän se on PAKKO vaan jaksaa... mä en vaan koe itseäni mitenkään erityisen vahaksi vaan ajattelen että oon saanut ne asiat eteeni kuitenkin hallittavissa palasissa ja siten pystynyt niitä käsittelemään... toisaalta ehkä joku toinen olis jo notkahtanut ;)
PoistaNiin... ja tartuin heti sun linkkitärppiin :)
Poista