Siirry pääsisältöön

tarjotin


Aamu alkoi ihan samaan tapaan kuin eilinen, sillä erotuksella että se itku alkoi jo klo 05:30... Kivaa, kiitti! Kun yks oppii edes joten kuten nukkumaan, alkaa seuraavan kukkuminen.

Multa on viimeisen kahden päivän aikana kysytty neljästi miten jaksan tätä meidän arkea. Kysyjät ei oo olleet läheisiä vaan ennemminkin puolituttuja tai ihan tuntemattomia, jitka syystä tai toisesta on törmänneet näihin neljään asiaan 1. meidän esikoinen on ASD-lapsi 2. meillä on kaksoset 3. toisella kaksosista on kehitysviivästymä 4. mulla on jatkuvaa hoitoa tai enneminkin tarkkailua vaativa perussairaus (5. yhdelle kysyjistä valkeni sekin että meillä on myös enkelipoika)...

Kaikille oon vastannut samalla tapaa, sanonut että mä uskon siihen että elämä kasvattaa meitä ja että sitä oppii kukin jaksamaan niitten omien asioittensa kanssa – rajansa joo toki kaikella – mutta noin periaatteessa kaikkeen tottuu ja kaiken kanssa oppii elämään... monimutkaisista tai voimia vievistä asioista tulee vähitellen ihan tavallisia, eikä ne enää vie samalla tapaa voimavaroja vaan voivat jopa tarjota jotakin tilalle.

Jos joku olis mulle tän paletin esitellyt viisi vuotta takaperin olisin laakista varmasti nostanut kädet pystyyn ja sanonut että ei tuu mitään, ei musta oo tohon. Todellisuudessa meidän tarjotin on kuitenkin koottu pienissä osissa, sellaisina annospaloina että vaikka ne silloin eteen lyödessä on isoilta tuntuneet, välillä ylitsepääsemättömiltäkin, on ne kuitenkin pystynyt ottamaan vastaan ja jatkamaan eteenpäin.

Elämä on hyvää ja vahvaa ja täyttä.


Kommentit

  1. Hei! Käyppä kurkkaamassa: http://aaltoillen.blogspot.fi/2012/11/tunnustan.html. Siellä on sinulle jotain! :)

    VastaaPoista
  2. Sehän siinä onkin, että yleensä ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Tai vaihtoehtoja toki on, mutta se on sitten toinen asia mitä ne vaihtoehdot on... sitä pärjää kun on pakko pärjätä ja niiden asioiden kanssa oppii elämään ja huomaa että ne onkin lopulta vaan osa sitä elämää ja kuuluu siihen omaan eloon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on musta oikeesti ihmeellistä miten ihminen venyy ja paukkuu ja sopeutuu, aika hyvin meidät on rakennettu :)

      Poista
  3. Eihän siinä tosiaan oo muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa, mutta eihän ne ikävät puolet ole koko totuus, kuten blogissakin olet jakanut: on myös se elämäsi ihana puoli, jota et varmasti antaisi pois mistään hinnasta. Sun ihanat ja rakkaat lapset auttavat varmasti jaksamaan näiden samojen haastavien lasten kanssa. Sitäpaitsi haasteet kasvattavat ja opettavat, se on tärkeetä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tosiaankaan ja musta on hämmentävää kun ihmiset ihmettelevät sitä jaksamista. Tottakai jaksan, täähän on mun elämä ja ihan ihanaa just tällaisena!

      Poista
  4. Mutta on sekin mukava, että ihmiset kysyvät. Kun meille syntyi cp-lapsi, kukaan ei juuri kysynyt. Sanottiin, että sähän nyt olet niin vahva, että kyllähän sä jaksat. Äitini jopa sanoi, että sun kaltaisille ihmisille haasteet on tarkoitettu, koska sä varmasti jaksat. Ei hirveesti tuonut voimia tuollaiset kommentit. Enkä mä sitten oikein hyvin jaksanutkaan. Mutta nyt taas elämä hymyilee. Pointtini siis, että kiva kun kysytään ja ei sitä aina jaksa vaikka pitäis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, toihan on ihan kamalan julmaa, suoraan vaan olettaa et kyllähän sä pärjäät...

      Poista
  5. Joskus mä saan jopa voimaa siitä, että joku kysyy kuinka mä jaksan. Tulee olo et "vau olenpa sissi kun jaksan". Kun tottahan tuo on, pikkupalasista elämä on koottu tällaiseksi. Kerralla kun sais ei jaksaiskaan.
    Muistan kun kuopus oli vauva ja sairastuin veemäiseen nivelreumaan. Lääkäri huolissaan kysyi kuinka jaksan ja pärjään. vastasin et pakko jaksaa, olen äiti. (sitä sitten hoin kuin mantraa.

    P http://meneeohi.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on PAKKO vaan jaksaa... mä en vaan koe itseäni mitenkään erityisen vahaksi vaan ajattelen että oon saanut ne asiat eteeni kuitenkin hallittavissa palasissa ja siten pystynyt niitä käsittelemään... toisaalta ehkä joku toinen olis jo notkahtanut ;)

      Poista
    2. Niin... ja tartuin heti sun linkkitärppiin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi