perjantai 9. marraskuuta 2012

arjen filosofiaa


Vaikeita kysymyksiä vailla vastuksia ja vastauksilla...

”Mä en ainakaan jois yhtään alkoholia jos mun mies olis ulkomailla ja lapset on mun vastuulla...” – onneks mun pää kestää tällaiset kommentit  – tai ehkei se kestäkään, kun niin ärsyttää tällainen sivulauseessa alkoholistiksi tuomitseminen... etenkin ihmiseltä joka vetää säännöllisesti KÄNNIT päästessään eroon lapsistaan - ja sain sen siis lahjaksi kun poikien Kummitäti K:lle sanoi että tuntuu hassulta juoda ne kaksi lääkärin määräämää päivittäistä viinilasillista kun istuu yksikseen koneen tai telkun ääressä. Totesin vaan, että kumpi parempi veritulppa vai lasillinen viiniä? Itse valkkaan sen viinin ja ne lääkkeet ja... M kysyi eilen illalla kun lääkehäly söi – se soi jokainen ilta kello seitsemän - et miksi mä aina syön lääkkeitä. Me sit juteltiin ja kysyin et muistaako se kun kesällä jouduin sairaalaan? – Joo – ja kuinka me ei haluta että niin käy uudestaan – Ei! - ja kuinka tämä lääke hoitaa mun verta niin ettei samanlaisia ongelmia toivottavasti enää tule, ja kuinka mun pitää sydä tätä lääkettä joka päivä aina koska se vika ei parane vaan sitä voidaan vaan hoitaa ja että siksi käyn siellä lääkärissä verikokeessa niin usein...  – Aha – ja kysymys käsitelty.

***

Vaikeampi tilanne oli se kun M luetteli että L lähti tapaamaan Isoäitiä ja Isosisää ja mutsia ja... Tapaako se oikeesti ne kaikki? Tapaako se myös sun mamman, mamma? Mitä vastaan nelivuotiaalle... Ei tapaa, mun mutsi ei haluu tavata L:llää tai mua tai... se ei halunnut L:llää Suomeen ollenkaan, pelkäs kai törmäävänsä jossakin kulmilla. En vastannut mitään, väistin ja vaihdoin puheenaihetta. Ei sen vielä tarvii tietää.

***

Autossa mä mietin sitä yhtä äitiä jonka lapsi oli just saanut diagnoosin, se joka tavattiin niillä yksillä synttäreillä... mietin sitä kauhua ja ahdistusta ja syvää surua jonka näin sen silmissä. Mietin kuinka se pidätteli kyyneleitään kun poika pissas housuunsa, mietin... Mietin kuinka mä näytin ihan samalta viime keväänä, kuinka meidän perheen maailma oli loppunut syntyäkseen uudestaan erilaisena. Ei huonompana tai parempana, erilaisena. Ihminen sopeutuu ja oppii elämään uusissa tilnteissa, sopeutuu kun ensin uskaltaa päästää irti vanhasta, se vie aikaa ja se sattuu... se edelleen sattuu aina välillä, eikä varmaan koskaan ihan kokonaan lopukaan. Useimmiten se meidän uusi ja entiseen nähden erilainen maailma on hyvä ja kaunis ja monella tapaa vanhaa parempikin. On opittu paljon, ennen kaikkea suhtautumaan ja sopivasti ennakoimaan.

***

Mä opettelen luottamaan. Luottamaan siihen että kun on parhaansa tehnyt eikä mitään enää ole tehtävissä voi päästää irti ja uskoa että asiat järjestyy ja vaihtaa sen sisäisen tuskan ja ahdistuksen levollisuuteen ja rauhaan. Asioilla on tarkoituksensa, se ei ehkä aina ole heti selvää mutta aikanaan selviää miksi asiat meni niin kuin meni. Välillä olen kärsimätön enkä osaa, kapinoin ja mukisen enkä osaa luottaa ennen kuin muistutan itselleni että MINÄ olen tehnyt kaiken minkä voin ja pystyn ja kykenen, nyt voi vain odottaa ja luottaa. Siitä tulee ihan uskomattoman hyvä ja rauhallinen olo, siitä kun uskaltaa päästää irti niistä asioista joissa kynsin ja hampain roikkuu. Suosittelen kokeilemaan...

Aamu oli kylmä, maassa kuuraa ja kuisti jäästä liukas... nurmikolla yksinäinen koivunlehti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.