Siirry pääsisältöön

arjen filosofiaa


Vaikeita kysymyksiä vailla vastuksia ja vastauksilla...

”Mä en ainakaan jois yhtään alkoholia jos mun mies olis ulkomailla ja lapset on mun vastuulla...” – onneks mun pää kestää tällaiset kommentit  – tai ehkei se kestäkään, kun niin ärsyttää tällainen sivulauseessa alkoholistiksi tuomitseminen... etenkin ihmiseltä joka vetää säännöllisesti KÄNNIT päästessään eroon lapsistaan - ja sain sen siis lahjaksi kun poikien Kummitäti K:lle sanoi että tuntuu hassulta juoda ne kaksi lääkärin määräämää päivittäistä viinilasillista kun istuu yksikseen koneen tai telkun ääressä. Totesin vaan, että kumpi parempi veritulppa vai lasillinen viiniä? Itse valkkaan sen viinin ja ne lääkkeet ja... M kysyi eilen illalla kun lääkehäly söi – se soi jokainen ilta kello seitsemän - et miksi mä aina syön lääkkeitä. Me sit juteltiin ja kysyin et muistaako se kun kesällä jouduin sairaalaan? – Joo – ja kuinka me ei haluta että niin käy uudestaan – Ei! - ja kuinka tämä lääke hoitaa mun verta niin ettei samanlaisia ongelmia toivottavasti enää tule, ja kuinka mun pitää sydä tätä lääkettä joka päivä aina koska se vika ei parane vaan sitä voidaan vaan hoitaa ja että siksi käyn siellä lääkärissä verikokeessa niin usein...  – Aha – ja kysymys käsitelty.

***

Vaikeampi tilanne oli se kun M luetteli että L lähti tapaamaan Isoäitiä ja Isosisää ja mutsia ja... Tapaako se oikeesti ne kaikki? Tapaako se myös sun mamman, mamma? Mitä vastaan nelivuotiaalle... Ei tapaa, mun mutsi ei haluu tavata L:llää tai mua tai... se ei halunnut L:llää Suomeen ollenkaan, pelkäs kai törmäävänsä jossakin kulmilla. En vastannut mitään, väistin ja vaihdoin puheenaihetta. Ei sen vielä tarvii tietää.

***

Autossa mä mietin sitä yhtä äitiä jonka lapsi oli just saanut diagnoosin, se joka tavattiin niillä yksillä synttäreillä... mietin sitä kauhua ja ahdistusta ja syvää surua jonka näin sen silmissä. Mietin kuinka se pidätteli kyyneleitään kun poika pissas housuunsa, mietin... Mietin kuinka mä näytin ihan samalta viime keväänä, kuinka meidän perheen maailma oli loppunut syntyäkseen uudestaan erilaisena. Ei huonompana tai parempana, erilaisena. Ihminen sopeutuu ja oppii elämään uusissa tilnteissa, sopeutuu kun ensin uskaltaa päästää irti vanhasta, se vie aikaa ja se sattuu... se edelleen sattuu aina välillä, eikä varmaan koskaan ihan kokonaan lopukaan. Useimmiten se meidän uusi ja entiseen nähden erilainen maailma on hyvä ja kaunis ja monella tapaa vanhaa parempikin. On opittu paljon, ennen kaikkea suhtautumaan ja sopivasti ennakoimaan.

***

Mä opettelen luottamaan. Luottamaan siihen että kun on parhaansa tehnyt eikä mitään enää ole tehtävissä voi päästää irti ja uskoa että asiat järjestyy ja vaihtaa sen sisäisen tuskan ja ahdistuksen levollisuuteen ja rauhaan. Asioilla on tarkoituksensa, se ei ehkä aina ole heti selvää mutta aikanaan selviää miksi asiat meni niin kuin meni. Välillä olen kärsimätön enkä osaa, kapinoin ja mukisen enkä osaa luottaa ennen kuin muistutan itselleni että MINÄ olen tehnyt kaiken minkä voin ja pystyn ja kykenen, nyt voi vain odottaa ja luottaa. Siitä tulee ihan uskomattoman hyvä ja rauhallinen olo, siitä kun uskaltaa päästää irti niistä asioista joissa kynsin ja hampain roikkuu. Suosittelen kokeilemaan...

Aamu oli kylmä, maassa kuuraa ja kuisti jäästä liukas... nurmikolla yksinäinen koivunlehti. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi