Siirry pääsisältöön

markalla pum, pelastusta pum


Mä mietin päivällä vielä uudestaan tota aamuista kirjoitusta ja luulen, siis luulen ymmärtäneeni asian ytimen. Jokainenhan vertaa toista itseensä ja näinpä jos joku sanoo mulle juovansa joka ilta lasillisen oli mies kotona, poissa tai vaikka maata kiertävällä radalla totean mä et aha tai et niin mäkin... Jos taas aina juodessani joisin aina kerralla koko pullon tai kaksi tai kolme ja joku sanois mulle ottavansa lasillisen yksin ollessaan, rinnastaisin sen käytöksen tietysti omaani ja olisin kauhuissani... en tiedä, saatan olla oikeassa tai sit en, ehkä me vaan oikeesti ollaan erimieltä.

***

Päivä meni kirkossa ja synttäreillä ja naapureilla... Kirkossa puhuttiin rahasta ja se on musta edelleen jotenkin hankalaa... pappi puhuu vajaan tunnin siitä kuinka jumala tarvitsee jokaiselta seurakuntalaiselta rahaa. Ihan nätisti siis, mulle vaan tulee siitä jotenkin hankala olo – en osaa suhtautua.



Synttäreillä oli tavanomaisen kaoottista ja lopulta kannoin itkevän ja potkivan ja ulisevan nelivuotiaani autoon, kaksivuotiaitten kaksospoikien kävellen rauhassa meidän perässä. Mä tiedostan että tässä asetelmassa on ehkä jotain tavallisuudesta poikkeavaa – kai – mutta meillä se on normaalia ja mä tiesin että ne kemut päättyis tähän... liikaa, liian paljon, liian kovasti, liian, liian, liian... Mä inhon sitä tapaa sanoa että se on ylistimuloitunut, mutta sitä se kai on... liikaa ärsykkeitä hallittavaksi.



Autossa se koottua itseään sen verran että pysähdyttiin naapuriin – farmille – hetkeksi leikkimään... Ennen ei olis onnistunut, vuodessa on tosiaan saatu paljon aikaan. Lapset leikki ja mä kävin tallissa haistelemassa ja kaipaamassa hevosia. Tallissa koirat söi kengittäjän vuolemia kavionviipaleita. Vilkaisin mitä Kanasille kuuluu - isoja tyttöjä ja määin takaisin vuohille.

***

Illalla mä vastailen kommentteihin ja pieni poika pyörii mun sylissä. Mä kutitan sitä ja se kikattaa... lisää, mamma lisää, lisää, lisää, vielä kerran lisää... että se osaakin olla rakas. Kohta niitä on siinä kaksi. Yksi yhdellä, toinen toisella polvella...

Viikonloppu on ollut pitkä, silti se on ollut hyvä ja mukava. Musta tuntuu että oon aina jotenkin hermostuneempi silloin kun L on kotona, jotenkin kai yritän liikaa hallita noita kolmea kun tiedän että L:llä on rajallinen sietokyky noitten sähläämiselle... mä olen ollut itse jotenkin rennompi, kun ainoa tavoite on ollut saada aikaa kulumaan ja lapset viihtymään.


Kommentit

  1. Anonyymi12. marraskuuta 2012 klo 9.48

    Mä olen miehen läsnäollessa usein hermostuneempi siksi, et mä ärsyynnyt jos mies EI reagoi lasten sähläykseen ja mä koen et aina MÄ oeln se joka komentaa... Ja jotenkin koen et on varaa ärähtää helpommin koska en ole yksin ja sit pääsen myös pakoon jos ketuttaa. Outoa tää naiseus :)

    P

    http://meneeohi.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. marraskuuta 2012 klo 10.21

      Ehkä siinä on sitäkin ja samalla sitä kaipuuta kahdenkeskiseen aikaan jota ei saa...

      Poista
  2. sanna21. marraskuuta 2012 klo 13.41

    Meillä menee jotenkin helpommin kun ollaan erikseen lasten kanssa (kauheeta sanoa/kirjoittaa tuo "ääneen"). Mutta jos on yksin, niin silloin TIETÄÄ, että on itse pärjättävä ja että ei ole sitä toista. Siis jos joku kaipaa jotain, niin se olet SINÄ, joka sen antaa. Ei voi siirtää vastuuta sille toiselle vanhemmalle, että mene pyytämään isältä tms.

    Kolme tapahtumaa samana päivänä on suoritus kenelle tahansa lapselle, eli hyvä M, jos kaksi kolmesta meni kunnolla:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa22. marraskuuta 2012 klo 8.18

      Ennen kaikkea synttärit on meille se kompastuskivi ja muutenkin kaikki normista poikkeava ohjelma. Toi paikka jossa ne synttärit oli on sellainen josta ihan tavislapsikin saa aika lastin aistiylikuormitusta kun kaikki pyörii ja heiluu ja keinuu ja on värejä ja hirveesti ihmisiä...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää