Siirry pääsisältöön

kasvattakaa, kasvattakaa, kasvattakaa...


Istun taas vaihteeks lastenkasvatusluennolla – tai siis oikeastaan keskellä myyntipuhetta - ja mua ahdistaa... pahasti. Ensinnäkin mä tunnen itseni ihan hirvittävän erilaiseks kun puhutaan siitä miten lapset oppii sitä ja tätä ja niitä ja näitä taitoja lautapelien kautta... oppiihan ne, toiset paremmin ja toiset huonommin... M oppii ne asiat terapiassa ja opettamalla – se ahdistaa. Sit mua ahdistaa tää amerikkalainen – hmmm... onko se enää edes amerikkalainen vai olisko ihan yleismaailmallinen – tapa kasvattaa lapsia, siis kasvattaa ihan kasvattamalla... tarvitaan kasvatusvälineitä ja kirjoja ja musiikkia ja kasvattavia harrasteita.

Tällä luennolla peräänkuulutettiin joo leikkiä, MUTTA taas tarvittiin ne erityiset välineet joita just tää firma myi, jotta se mussukka oppis laskemaan ja lukemaan ja sosiaalisia taitoja ja , ja, ja... Vartti päivässä näillä peleillä ja vehkeillä niin taiot lapsestasi esiin Einsteinin. Niin, ja missä on tavallinen lapsi? Mihin katosi hyvä keskiverto? Mä väitän edelleen että on helpompi olla onnellinen kun on aika keskiverto, tasaisen hyvä kaikessa. Hyviä pelejä, en väitä vastaan. Päätin heti pitää kutsut ja ostaa itsekin pelin taikka kaksi... mutta mistä helevetistä tää tulee tää lasten ohjelmointi? Mihin meni se että noin pääpiirteittäin leikki on lasten työtä ja lapset oppii leikkimällä ja tekemällä siinä vanhempien sivussa asioita? Vouhkasin tästä asiasta muutama viikko takaperin ja vouhkaan taas, on nähkääs, aihe aika lähellä syräntä.



Lapset harrastaa... ne harrastaa jalkapalloa, jääkiekkoa, pesistä, balettia, taidekoulua, pianonsoittoa, viulua, kitaraa, voimistelua... maanantaista sunnuntaihin ja sunnuntaista lauantaihin harrastetaan ja harrastetaan ja kehitytään – varmuuden vuoksi kaikessa - ja päälle käydään koulua. Leikkimään ei kukaan ehdi kun on kiire harrastaa ja tehdä. Koskaan ei ehdi olla tylsää ja sen ainoan hetken kun vois ehkä olla tylsää ja joutuis ehkä keksimään ihan itse jotakin mielekästä tekemistä menee niitten hienojen ja kehittävien pelien pelaamiseen. Ajattele jos et koskaan saisi tehdä mitä itse haluat? Hulluksihan siinä tulis...


Kommentit

  1. Mä oon muutaman kerran päiväkodista saanut kuulla, että esikoinen on hyvä mittari sille koska ohjattua toimintaa on liikaa... hän on se joka pitää huolen siitä, että ehditään myös leikkiä. :D Ei ole kuulemma yks tai kaks kertaa kun on kysynyt, että "eikö me meinata tänään leikkiä ollenkaan?" ja sitten leikitään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä nään M:sta aina kun ollaan oltu liikaa liikkeessä... se sulkeutuu huoneeseensa yksinäisyyteen ja tekee jonoja :)

      Poista
  2. aaargh! Tämä on NIIN mun lempiaiheeni: lapset tarvitsevat aivan ehdottomasti vapaata leikkiä. Vapaata, itsekeksittyä, ja aivan ehdottomasti ilman aikuista. Aikuisen ei kuulu leikkiä. (siis minun mielestäni ei kuulu, enkä myöskään ole leikkinyt paitsi ihan satunnaisesti)

    Tuo preppaamisen kulttuuri alkaa pikkuhiljaa pelottavalla tavalla näkyä täälläkin, ei vielä paljoa, ei vielä joka paikassa, mutta kyllä: lasten harrastuksilta ja lapsilta harrastuksissaan vaaditaan aikamoista päämäärätietoisuutta.

    Meillä myös muksut rupeavat protestoimaan, jos ei ole ollut tarpeeksi leikkiaikaa - ja nuo ovat vielä niin suoria putkia, että kaikki tapahtumat siirtyvät melkein suoraan leikkeihin.

    Jollain tavalla tuossa teidän M:n leikissä on hurjan kaunis logiikka ja rauha. Jotain kuvia kun olet täällä julkaissut, niin niistä huokuu sellainen hyvän leikin ihana ja rentouttava flow. Sitä kai leikki parhaimmillaan on - päivän paineiden purkamista? Luulisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä aikuisen leikki lapsen kanssa on teennäistä ja mielikuvituksetonta koska meillä on liikaa rajoitteita ja toisaalta siksihän noita on kolme että voivat leikkiä keskenään ;)

      Musta M:n jonoja on ihanaa katsoa, ne on munkin silmiin kauniita Kauniita siis huolimatta siitä, että tiedän sen jonon aina pitävän sisällään myös tietyn määrän ahdistusta ja pyrkimystä järjestää ja järkeistää maailmaa.

      Poista
  3. Tää on niin skitsoa! Ja sitten ihmetellään miksi ala-asteikäiset ja sitä isommat eivät osaa olla "tekemättä mitään" - aina pitäis olla jotain hyper-super-aktiviteettia, mieluiten jotain sellaista mikä maksaa hulluna ja missä kenenkään ei tarvitse miettiä mitään.

    Toinen juttu, mitä oon miettinyt - samaa liipaten - on toi puistomeininki. Usein tuntuu, että vanhemmat kulkee puolimetriä sen kullannuppunsa perässä, ettei se vaan kompastu tai liukastu tai muuten kolhi itseään. Ja mitenhän se ipana sitten ikinä OPPII itse liikkumaan missään? Doch, pakkohan tuon yksivuotiaan selässä on oltava kiinni kun se kiipeää kiipeilyverkkoon tms. - mutta muutoin nuo kyllä saavat aika vapaina mellestää menemään puistossa. Sitten kun johonkin kopsahtaa, niin puhalletaan ja toivutaan hetki sylissä ja jatketaan leikkejä.

    Ja samoin kuin edellinen kommentoija: koitan kaikin keinoin välttää noille leikkien keksimistä. Siis sitä perussettiä lukuunottamatta. VOIN olla mukana rakentelemassa duploilla - joskus - ja tottakai syliin saa kiivetä kirjan kanssa, joka sitten luetaan. Mutta itse leikkeihin kannustan kyllä keskenään. Kivempaakin se on, muistaahan sen verran vielä itsekin. Aikuiset vaan pidemmän päälle PILAAVAT hyvät leikit! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tää leikkipuistojuttu... näkisit täällä nää aasialaiset vanhemmat jotka kohtelee niitä kullannuppujaan kuin lasiesineitä ja katsoo kauhuissaan tätä ilkeetä ja kamalaa äitiä joka antaa lastensa pudota ja satuttaa ja nousta ylös ja itkeä ja OPPIA

      Täällä ollaan ihan aidosti järkyttyneitä kun K 2v 5kk ei harrasta mitään... kyllä sille hei nyt pitäis joku harrastus keksiä... K harrastaa odotushuoneita ja mutsinsa kanssa hengailua ja on kehitystasossaan edellä muita ja sosiaalinen ja taitava lapsi. Sunnuntaisin se pääsee ryhmäilemään pyhäkoulussa ja joka toinen tiistai MOPS-koulussaan.

      Samaa mieltä - aikuiset EI osaa leikkiä :)

      Poista
  4. Mä harrastin lapsena paljon, enkä haluis tulevaisuudessa sitä omille lapsilleni, jos saan lapsia. Enemmän olisin toivonut sellaista perheen yhdessäoloa ja vain yhden tai kaksi harrastusta. Kannatan läsnäoloa! Tykkäsin kyllä harrastuksista, mutta en ymmärtänyt miksi harrastuksissa usein piti osallistua kilpailuihin, kun en ole edelleenkään yhtään kilpailuhenkinen.

    Kiitos muuten, kun jaoit tän blogin. On kiva lukea juttujasi ja päästä sitä kautta lähemmäs arkeanne. Erityisen tärkeänä pidän, että jaoit erityisesti toisessa blogissasi tietoutta ja kokemuksia autismista, josta en tiedä paljonkaan. Mulla olis paljon kommentoitavaa moneen tekstiin, mut palaan asiaan, kun aikaa on enemmän.

    VastaaPoista
  5. Jälleen osut naulan kantaan! Paljon on pyörinyt mielessä ja ollut yleisestikin esillä tämä, miten paljon lapsilla "kuuluu" olla ohjelmaa ja harrastuksia ja sitä KEHITTÄVÄÄ toimintaa... ja syllisyyttä pitää tietysti potea siitä, jos omilla kullanmuruilla nämä kehittävien toimintojen kriteerit evät täyty. Mä kuulun kans äiteihin joka on saanut kauhistuneita katseita kun lapset on ihan oman onnensa nojassa (ts. leikkivät puistossa, pukevat itse vaatteet päälleen, käyvät käsipesulla tai muuta yhtä omituista 2-veelle). Meidän lapsilla ei ole yhtään harrastusta, eikä tule, ennen kuin oikeasti jaksavat nauttia sellaisista pitkän päiväkotipäivän jälkeen.

    -E

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi