Siirry pääsisältöön

arjen valaistuminen


Mä olen kokenut jonkin sortin valaistumisen... Siitä saakka kun M:n koulu alkoi olen odottanut asioiden jonkinlaista normalisoitumista, arkeen tottumista tai sopeutumista ja kiireen vähenemistä... VÄÄRIN – tässä tulee se valaistuminen – sitä ei ole tiedossa. Mulla ON kolme lasta, joista kaksi nauttii erilaisista terapiapalveluista yhteensä kahdeksan tuntia viikossa. Sen lisäksi on mun verikokeet ja kontrollit, ja leikkideitit ja juoksevat asiat ja mun työ ja jonkin sortin sosiaalinen elämä myös mulle. Niin, ja sit vielä kaikki ne yllätykset joita elämässä aina väistämättä tulee eteen... koulubussi ei tulekaan, ystävä tarvitsee apua jne. Kiire ei siis lopu ja mun on syytä oppia olemaan jatkuvasti vähän myöhässä joka paikasta kun näissä aikatauluissa ei ihan hirveesti jouston varaa ole... JOS matkalla pisteestä A pisteeseen B satun joutumaan joka korttelissa pysähtyvän koulubussin, postiauton tai roska-auton taakse olen auttamattomasti myöhässä ja se kertautuu... ei tämä mihinkään lopu, sitä ei kannata odottaa, pitää siis keskittyä sopeutumiseen.

M on kipeenä, tänään ei ole kiire mihinkään. Kipeenä saa katsoa telkkaria ja maata sohvalla. Mä luulen että se tekee hyvää meille kaikille. Tässä vieressä K tekee palapeliä ja juo kahvia, se pummii multa aina huikkia ja nyt lorautin vähän omaan kuppiin. Kohta ajattelin leipoa teeleipiä aamiaiselle... sunnuntai keskellä viikkoa on aika kiva.



Nyt mä odotan että muu maailma herää ja pääsen peruuttamaan päivän terapiat ja tanssitunnit ja...



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Tähtönen4. lokakuuta 2012 klo 3.10

    Mhatava valaistuminen! Oon huomannut tuon saman "normaalin" rytmin odottamisen kovin monella. "Sitten kun tää tästä rauhottuu, niin koitetaan nähdä." Eli sitten ihan tossa joskus 20 vuoden päästä vai?
    Oloa helpottaa kun ymmärtää, että tää on se normaali. Sillon oppii löytämään niitä hetken rauhoittumisia sieltä kaiken keskeltä. Parhaimmillaan tajuaa jopa sanoa joskus ei jollekin ylimääräiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa5. lokakuuta 2012 klo 6.34

      Niinhän se on ja oon itsekin siihen syyllistynyt ja herännyt huomaamaan ettei se oikeesti ole näköpiirissä ihan heti ;)

      Poista
  2. sanna4. lokakuuta 2012 klo 11.57

    Ihan loistava havainto. Meillä vähän samaa ilmassa. Viime viikolla neiti esikoinen nimittäin totesi, että "mä tiedän, että nyt ei onnistu, mutta voidaanko me taas joskus syödä iltapalaa kynttilänvalossa?" Normaalisti olisin todennut, että joo, katsotaan talvella, mutta jostain syystä päätin kaivaa tuikut esiin. Ja siinä ne sit veteli iltapalaansa harmonisesti kynttilän valaistuksessa. Ihanaa <3

    Pikkukakkosessa taas oli joku kokkiohjelma, jossa ne teki pannaria. Ja neiti pyysi, että tehdään mekin joskus. No, tänään oli se päivä. Haettiin vielä kermavaahtoakin ja annettiin isin nukkua ennen lätkätreenejä. Ja vaikka pannari oli vähän pahaa (grahamjauhoista), niin kyllä sitä pystyi syömään, kun pursotti kasan kermavaahtoa ja isosti hilloa päälle;)

    Jotenkin vaan tuntuu, että kun huomisesta ei tiedä, niin parempi keskittyä tähän hetkeen. Siispä lääkärireissulla pienin poikanen sai tänään saikkupäivän safkaksi donitsia ja pillimehua ja hyvin porskutti päivälliseen saakka:)

    No, ehkä tää on tulosta vuosikausien joogaamisesta tai sitten lähestyvästä syntymäpäivästä. Joka tapauksessa olen samoilla linjoilla sun kanssa. Normaalia ei ole kuin epänormaali:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa5. lokakuuta 2012 klo 6.37

      Mä luin tässä taannoin jostain vanhasta akkainlehdestä Kirsi Pihan kolumnin lapsista ja kiireestä ja siitä miltä kiire lasten silmissä näyttää... se oli aika herättelevä kirjoitus siitä miten vihainen ja ärtynyt kiire on.

      Meillä palaa kynttilä aina aamiaispöydässä, eipä sen sytyttämiseen kauaa mene ja kummasti rauhoittaa kiireistä tunnelmaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää