Siirry pääsisältöön

osa 2 - syntymän ihme


Jos saat lapsen sektiolla voidaanko katsoa että olet synnyttänyt? Entä jos ensin synnytät vuorokauden tai kaksi ja sen jälkeen koko homma päättyy sektioon? Etkö edelleenkään ole se oikea, synnyttänyt äiti? Entä jos on painava syy sektioon, jos lapsen tai lapsen äidin henki vaarantuisi alatiesynnytyksessä? Mitä jos äiti vaan päättää haluta sektion ilman painavia syitä? Onko tällainen nainen äiti laisinkaan? Olenko minä äiti? Onhan mulla kuitenkin toi kolmen pienen ankanpojan juna perässäni aamusta iltaan... Minä en ole synnyttänyt yhtään lasta alateitse.

Mulla on paljon ystäviä jotka vannoo alatiesynnytyksen nimeen, niitä jotka saa siitä hirveet euforiat ja jotka vois mielihyvin synnyttää kymmenen lasta jos niitä ei kaikkia tarvitsis kotiin asti kantaa... mulla on ystävänä luomusynnyttäjiä, näitä jotka pystyy hengittelemään ja laulamaan ja tanssimaan ja pusertaa jälkeläisensä ulos ilman lääkitystä. Mulla on ystävänänä useampikin näitä jotka teki molemmat, pusersi ja pusersi ja pusersi ja lopulta leikattiin ja se yksi jonka istukka lopulta irtosi ja sekä lapselta että lapsen äidiltä meinas lähteä henki koska tämä ystävä halusi synnyttää luonnollisesti kodinomaisessa ympäristössä ilman lääkäreitä ja leikkaussaleja.

Synnytys on kaunis tapahtuma – kai – mä en ole koskaan Synnyttänyt. Sektiokin on kaunis tapahtuma katsottiin se sitten synnytykseksi tai ei.

Mulla on takana kaksi suunniteltua, helppoa ja hyvin mennyttä sektiota... sisään ja ulos, ei ongelmia. En tiedä miltä tuntuu synnytyssupistus, en tiedä miten ne lapsivedet menee, tai siis tiedän miten ne menee pitkin leikkurin lattioita... en tiedä minkälaista on odottaa kun laskettuaika meni jo, en tiedä miltä tuntuu se epävarmuus siitä että onko jo aika mennä enkä tiedä sitä hetkeä kun tietää että on aika lähteä. Mulle se aika on ollut kalenterissa. "Kauheinta" kai kaikesta on se että mä olen silloin ekalla kierroksella valinnut sektioni, ihan itse ja vapaaehtoisesti. Kukaan ei sitä mulle tyrkyttänyt, kukaan ei siihen suuntaan vihjannut, kukaan ei suositellut – minä valitsin sektion ITSE, enkä ole katunut pätkääkään muualla kuin kahvipöytäkeskusteluissa.

Sektiossa on jotakin paheksuttavaa. Mä en vaan tajua miksi pitäisi haluta synnyttää alateitse. Mä en halunnut, enkä myöskään synnyttänyt. Myönnän että omalla tavallaan oli helpotus että poikia en sitten enää olis edes saanut pykätä ulos perinteistä reittiä... toinen kun oli perätilassa ja toinen poikittain ja yksi sektio jo takana - perusteltu sektio siis.

Omasta mielestäni mä olen kyllä aika tukevasti äiti ja vielä synnyttänytkin. En tuskalla ja hiellä ja itkulla ja huudolla ja isolla S:llä, mutta kyllä ne kaikki on sieltä ulos tulleet... voitaneen siis kai kuitenkin todeta että olen synnyttänyt. Kysymys lienee kai enää että kuinka monesti? Oliko T:n syntymä syntymä? Onko kaksosten syntymä yksi vai kaksi syntymää? Ehkä puolitoista synnytystä ja kaksi syntymää?


Kommentit

  1. synnytin kohta kk sitten sektiolla ensimmäisen lapseni ( kenties jää ainoaksi ) vedet meni, menin sairaalaan ja siellä selvisi että oli perätilassa. En uskaltanut alateitse synnyttää vaikka sitä vaihtoehtoa tarjottiin. Supistukset oli minusta jo niin kivuliaita jo siinä vaiheessa että olen onnellinen että valitsin leikkauksen. Miten niistä synnytyspoltoista olisin selvinnyt??!! Ainoa miinus mitä keksin nyt sanoa sektiosta, on imetyksen pieleenmeno. se vaan ei lähtenyt rullaamaan monista eri syistä. Leikkauksesta toipuminen tapahtui suht. nopeasti , ensimmäinen viikko hieman kivuliaampi. Kyllä se minusta oikealta synnytykseltä tuntui sektiollakin, kun kuulin vauvan itkun ensimmäisen kerran, nousi kyynel silmään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perätilasynnytyksessä on aina omat riskinsä, niin kuin kai kaikissa vaihtareissa mutta tässä ehkä enemmän kuin muissa ja siksi sitä sektiota siihen aina tarjotaankin. Täällä valtaosa lääkäreistä - tai no, sairaaloista - ei edes anna synnyttää alateitse perätilassa olevaa lasta.

      Mä en ole osannut yhdistää sektiota ja imetyksen epäonnistumista vaikka niistä yhdessä paljon puhutaankin ja sektiota pidetään riskinä imetyksen epäonnistumiselle. Mulla on kuitenkin takana onnistunut imetys sektion jälkeen... ehkä osin siksi että käytäntö on täällä toinen ja lapsen saa rinnalle heräämössä.

      Poista
  2. Mun mielestä on ihan sama vaikka se lapsi kaivettais korvan kautta ulos , se ei äitiyteen vaikuta mitenkään. Ja miksi muka kivulias synnytys olisi parempi? Ottaahan ihmiset antibioottia keuhkokuumeeseen eikä sanota että ' onpas se reipas kun se kestää ton veriyskän ilman lääkitystä'. Mä oon niin samaa mieltä sun kanssa sekä imetyksestä että synnytyksestä!!! Onhan adoptioäidit ihan yhtä paljon äitejä kuin lapsensa synnyttäneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, mä olen NIIIIIN samaa mieltä tästä ja meinasin käyttää jotakin vastaavaa vertauksenakin... jos et kerran synnytä saunassa tai omassa sängyssä niin onko sillä enää sit mitään väliä mistä ja miten se lapsi ulos tulee...

      Poista
  3. Omasta kokemuksestani olen todennut että luonnollisen synnytyksen ja imetyksen kautta luonto jeesaa meitä äitiyden ensimetreillä kiintymään vauvaan, mutta äitiyttä ja vanhemmuutta on myös monta muuta tapaa rakentaa pala palalta.

    En ole kokenut sektiota, mutta kaksi aika luonnollista alatiesynnytystä ja kaksosten alatiesynnytys epiduraalin kanssa leikkaussalissa. Pakko myöntää että vaikka olin äärettömän kiitollinen että kaksossynnytys riskiraskauden jälkeen oli niin helppo ja kivuton, olin vähän pettynyt, tässäkö tämä? Aiemman kokemukseni mukaan synnytyskivut saivat aikaiseksi jonkinlaisen endorfiiniryöpyn kehossa, joka tosiaankaan ei ollut euforiaa, mutta sai ajan pysähtymään ja räjäytti tajunnan. Oli vähän kuin itse syntyisi lapsen kanssa. En osaa kuvailla oikein, se vain tuntui erilaiselta ja kun kaksoset olivat syntyneet kivuttomasti kesti hetken tajuta että nuo tulivat minusta. Mutta äitiys ja isyyshän on jotain muuta kuin pelkkä synnyttäminen, ja rakentuu joka päivä pala palalta pieninä rakkauden tekoina.

    Pakko myös kommentoida imetyksestä, että silloin kun pystyin täysimettämään, olin enemmän "yksi" vauvan kanssa ja vähän koin jääväni paitsi kaksosten kanssa tästä, jo sen takia että niitä oli kaksi :) Imetyshän myös erittää hyvänolon hormoneja kehossa joka auttaa äitiä kiintymään vauvaan. Mutta summa summarum, en koe olevani vähemmän äiti näille kaksosille tai että olisin joutunut lunastamaan sen synnytystuskilla, enkä tosiaankaan menisi määrittelemään äitiyttä synnytyksen tai imetyksen kautta. Monet tuoreet äidit ovat varmasti epävarmoja uudesta roolistaan, ja näillä asioilla on niin helppo päteä.

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus, mä ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taasen omat kokemukseni:)

    ^^Komppaan Melinaa. Mulla esikoinen oli totaaliluomu, synnytystuolilla ja mies ihan mun selän takana kiinni. Mussa tapahtui jotain ihmeellistä, en nähnyt tai kuullut mitään, keskityin vain siihen, että MÄ synnytän.

    No sitten tuli kaksoset ja se peräperätila ja aloin tottua ajatukseen sektiosta. Ja sitten se ylilääkäri veti esiin alatiesynnytyksen mahdollisuuden. Mutta siinä vaiheessa muhun iski pelko. Vaikka mä pelkäsin sektiotakin, niin ajatus siitä, että A morottaa kesken kaiken ja jää kiinni kanavaan ja sit B vammautuu samalla, kun A:ta revitään ulos ja mun paikat hajoo. No, luonto päätti mun puolesta ja oltiin lääkärin kanssa samaa mieltä, että leikataan.

    Se sektio oli anteeksi vaan "kammottava" ja siinä mä makasin ja lekurit leikkas mun mahan auki samalla kun mietti pääsiäisen biletysvinkkejä. Mulla ei todellakaan ollut aktiivista "mä synnytän"-fiilistä, vaan mä olin lähinnä ulkopuolinen. Paketti jonka lääkärit avas ja kaivoi musta ulos kaksi vauvaa. Jotka mä sitten pyytämällä sain vilaukselta nähdä.

    Mä olen samaa mieltä Jonnan kanssa siitä, että äitiys ei riipu lasten synnytystavasta, mutta jotenkin se taianomainen esikoisen syntymä on musta se tapa, jolla haluaisin saada lisää lapsia. Ei mua sattunut liikaa, kipuhan ohjaa meitä toimimaan oikein ja kun sain liikua ja olla aktiivinen, koin olevani tilanteen herrana. Ja kun suurin pelko oli itsemääräämisoikeuden menetys, niin sitä ei koskaan tapahtunut. Mä synnytin ja kätilö avusti ja mies tuki.

    En mitätöi kenenkään kokemuksia, enkä halua loukata. Minusta on kuitenkin sääli, jos ei saa nauttia siitä, että on saanut kokea ainakin omasta mielestään hyvän synnytyksen. Ja se voimaantuminen oli huumaavaa, siksi ymmärrän niitä, jotka tykkää synnyttämisestä;) Eihän se ole keltään pois, jos toiset haluaa tehdä niinkuin luonto on tarkoittanut. Ja jos se ei suju, niin sitten turvaudutaan tohtoreihin. Tärkeintä on, että vauvat tulevat ulos, tavalla tai toisella. Nyt mua itkettää, kun ajattelen sitä Klaukkalan casea...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi