Siirry pääsisältöön

tyttöjen, eiku sisarusten välisestä ystävyydestä


M jäi aamulla kotiin herättyään viidenpintaan hikisenä ja vatsakipuisena. Vatsakipu tais kyllä johtua siitä ettei se eilen syönyt mitään, siis oikeesti yhtään mitään – ei aamulla, ei lounaaksi, ei välipalaksi. ei päivälliseksi, ei mitään – mutta koska se oikeesti käpertyi van peiton alle sohvaan ajattelin että parempi jos jää kotiin. L valvoi yönsä yskien ja niinpä mä jätin nää potilaat kotiin ja ajelin O:n aamun terapiaan K:n kanssa.

Mä aina mietin kun saan koulusta niin kauniin kiitoksen siitä että ilmoitan lapseni olevan sairaana, että onko oikeesti ihmisiä jotka ei vaivaudu ilmoittamaan lastaan poissaolevaksi vai kiittääkö ne niin nätisti ihan vaan tavan vuoksi. Sama terapian kanssa, ja se sieltä poisjääminen ilmoittamatta maksaa kuitenkin pitkälle toista sataa.

Niinpä meillä oli parituntia kahdenkeskeistä aikaa K:n kanssa aamukahdeksalta... kotiin en viitsinyt ajaa, puistoissa on tähän aikaa päivästä märkää ja kylmää ja kaikki muu paitsi ruokakaupat on tukevasti kiinni... Autossa laulettiin yhdessä ja naurettiin ja laulettiin, me laulettiin Dinosauruslaulua (alla). Me päädyttiin siis ruokakauppaan ostelemaan herkkuja potilaille ja potilaitten läheisille ja juomaan aamukahvit siellä kaupassa. Me päätettiin herkutella kotona suklaacroisanteilla ja kaakaolla ja viinirypäleillä... K halus lisäksi ostaa maksamakkaraa, sen herkkua.



O sai lähetteen fysioterapian evaluaatioon... mä oon siitä puhunut eripaikoissa jo pitkään ja tänään se lähete rapsahti kun yksi klinikan fysioterapeuteista oli kiinnittänyt poikaan huomiota. Se on kuitenkin jo 2v 4kk ja kävelee edelleen sillä tavalla kuin lapset yleensä kävelee just kävelemään opittuaan – jotenkin vaappuen – se kuitenkin oppi kävelemään 1v 3kk vanhana. Yli vuosi on ollut aikaa saada sujuvuutta eikä sitä näy tulevan... juokseminen vaikuttaa vähintäänkin letaalilta eikä se juosten kovin hyvin pystyssä pysykään.

Mun pojat – yö ja päivä – hidas ja nopea, rauhallinen ja vilkas, jäljessä ja edellä, kuuma ja kylmä, murjottaja ja välitön... kaksi erilaista, niin kovin erilaista. Voisipa ne sekoittaa keskenään jollain sekoittimella – tasapainottaa vähän, ihan helpottaakseen niitten elämää, ei mun niinkään.

Poikien suhteessa toisiinsa, mutta ennen kaikkea niitten suhteessa isosiskoonsa mä näen sen mistä niin monet kirjoittaa isompien suhteessa pienempiinsä... mä näen rakkautta ja huolta ja ymmärrystä. Mä näen kuinka O vielä autotallista kääntyy takaisin antaakseen suukon vastustelevalle siskolleen siellä olkkarin sohvalla, kun se kerran on kipeenä... Mä näen kuinka ne haluaa ostaa siskolle kaupasta pullan, suklaapullan, kun se siitä niin tykkää. Mä näen huolen kun sisko huutaa ja itkee ja raivoaa... mä näen kaiken sen minkä ihmiset yleensä näkee isosisaren suhteessa pieneen ja avuttomampaan, mä näen sen pikkusisarusten suhteessa isompaansa – ei toisinpäin. Kyllähän M välittää, se vaan näyttää - erilaiselta.



Kommentit

  1. Siinä missä teidän pojat ovat kun yö ja päivä, meillä ollaan todella samanlaisia tapauksia molemmat. Toki erojakin löytyy, mutta yleiskäyttäytyminen on identtistä. Tämä aiheuttaa meillä valtavasti riitoja. Kaksi yhtä itsepäistä, kaksi mammanpoikaa, kaksi sitä ja tätä, aina halutaan juuri samaa samaan aikaan jne. Kadehtiminen näiden välillä on uskomatonta! Jopa sukista saavat aikaan riidan, sillä eihän toisella voi olla Cars sukkaa jos toinen sai sattumaan Spiderman sukat..En tiedä johtuuko se heidän samankaltaisuudestaan, mutta yhteenottoja poikien välillä on jatkuvasti!

    Miten teillä, riitelevätkö pojat paljon keskenään?(Eri-ikäisiä lapsia enemmän?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun ensimmäinen ajatus tohon sun kysymykseen oli se vaistomainen - "eihän meillä muuta tehdäkään..." Tosiasiassa pojat tappelee aika vähän. Kyllähän niitä riitoja tulee, mutta enemmän sekin on toisen tahallista kiusaamista ja ärsyttämistä tyyliin... otanpa tästä ton lelun jolla sä leikit ja heitän sen tonne kaapin taakse...

      Meillä ei vaatteista tuu riitaa kun pojat pukeutuu ihan eri vaatteisiin eikä meillä edes ole mitään kahtena kappaleena ja jos yhdellä on tänään moottoripyöräpaita niin ens kerralla on sit toisen vuoro saada se sama paita. Kengät on molemmilla omansa kun jalatkin ovat erikokoiset.

      TämäKIN asia menee varmaan sykleissä koska kauheen kauaa ei ole siitä kun ne mun mielestä taisteli tauotta jostakin...

      Poista
  2. Tää on aina niin jännää. Meillä (mä oon varmaan totuttanutkin) pojat haluavat aina samat paidat/hupparit/housut. Eikä tule kysymykseenkään, että toinen lainaisi toisen vaatteita (ne kun on unirättien lisäksi) ainoita omia juttuja. Mutta toisaalta esim. tänään kun toiselle oli käynyt pissavahinko ja vaihtovaatteet oli loppu, niin kyllä veikan pöksyt kelpasivat. Mutta mä oon siis se, joka haluaa että molemmilla on muumivaatteet tms. Nyt oon koittanut avartaa kokemusta niin, että toisella voi olla cars-sukat ja toisella raidalliset ja pipojakin on eri kuoseilla:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä pojat joko valitsee itse vaatteensa yhteisestä vaatehuoneesta tai mä valitsen kaksi asukokonaisuutta ja se joka ekana kykenee yhteistyöhön saa valita mitkä vaatteet haluaa mieluummin ja toiselle sit jää mitä jää.

      Meillä toi eritavalla pukeminen lähti siitä että L kyllästyi täällä siihen jatkuvaan päivittelyyn siitä onko ne kaksoset ja kyllä on huikeeta ja... nyt sitä tulee enää harvemmin ja silloinkin jotenkin epävarmasti kun kaksosethan kuuluu pukea samanlaisiin vaatteisiin.

      Mä itse taas haluan ajatella poikia sisaruksina enkä kaksosina ja eihän M:llakaan ole samanlaisia vaatteita kuin pojilla tai mulla ja L:llä unisex kuteita. Ajattelin että meillä varmaan kaikki vaatteet on kuitenkin jollakin tapaa samanhenkisiä ja siitä tunnistaa saman perheen jäsenyyden... teillähän tilanne on eri sikäli ettei teillä sitä kaksosuutta pysty kyseenalaistamaan vaan se on aika selvää ja selkeetä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi