Siirry pääsisältöön

itse valitsisin äitinä toisin


Me katsottiin eilen illalla yhtä meidän lempisarjoista – mehän ei oikeesti katsota telkkaria oikeastaan ollenkaan – ja TAAS kerran se oli aika koskettava tai mä samaistuin voimakkaasti taas siihen samaan roolihahmoon kuin aina ennenkin...

Siinä mä istuin sohvassa ja itkin omaa suruani ja mietin miten mutsi ei kesällä tehnyt elettäkään tullakseen apuun kun mä sairastuin ja meillä oli apuna ensin Kummisetä A ja sit Kummitäti T ja lopulta L omaishoidonvapaalla. Telkkusarjassa lapsen hädän ohitti jonkun munuaiskivet, tosielämässä se tais olla ne omat kesäsuunnitelmat. Joku muu olis saattanut valita toisin, pakata laukkunsa ja tulla paikalle, pyydettiin tai ei. Ei niin, että mä oikeesti olisin edes odottanut että se olis tullut hätiin, eihän se ole koskaan ennenkään tosipaikan tullut kättänsä ojentanut vaan aina se on ollut Anoppi joka meitä on auttanut silloin kun apua on tosissaan tarvittu. Mä en koskaan unohda sitä kuin Anoppi piti huolta siitä että mulla silloin aikanaan oli aina tuoreita liljoja sairaalaan yöpöydällä - kuukausia.

Nyt kun L oli viikon Suomessa, ne oli Anopin mukaan pakannut kamansa ja painelleet jonnekin Aasiaan... kieltämättä tulee mieleen että ihan karkuunko lähtivät, etteivät vaan vahingossa törmää. Ensinhän Mutsi oli yrittänyt Anopille sanoa että se ei saa maksaa poikansa lentolippua. Nopeesti ajateltuna sattumaa, vaan kun tää ei tosiaankan ole eka kerta kun ne sujuvasti poistuu ulkomaille kun eivät erityisesti halua tavata.



Kommentit

  1. On karua,jos apu ei tule taholta, josta toivoisi.
    Jos joutuu pettymään omiinsa. Se kirvelee aika pahasti.
    Jotenkin aina ajattelisi, että apu on jollain tavalla sidoksissa verisukulaisuuteen, se automaattinen, vilpitön ja välitön apu- mutta ihan niin se ei kyllä taida mennä.
    Onneksi apua löytyy sitten tuon verisukulaisuuden ulkopuolelta.
    Jotenkin siinä on sitten erilainen, ja kovin väkevä tunne mukana, siinä.

    On paljon se,että itse valitsisit toisin.
    Paukkuja alkavaan viikkoon!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän