Siirry pääsisältöön

kun kissa on poissa...


Lapsilla edessä vuosittainen sukellus suomiruokaan... Aina kun L on Suomessa me syödään niitä ruokia joita se EI missään tapauksessa syö... hapanleipä on keittiössä nousemassa, vispipuuro on vatkattu. Listalla vielä ainakin riisipuuroa, mannapuuroa ja harmaata jauhelihakastiketta... L:n kanssa mietittiin eilen että oletusarvoisesti se syö tulevan viikon ruisleipää, karjalanpiirakoita, kalaa, jätskiä ja pullaa... mihin tahansa se meneekin kylään on tarjoilut aina ne samat – ruokia joita ei muualta saa, paitsi että saa. No, karjalanpiirakat pitää kyllä leipoa ihan itse, mutta ruisleipää saa omasta uunista JA kaupastakin, graavilohta samoin ja savukalaa ja silliä ja... neulamuikkuja täältä ei saa, eikä mätiä sen myönnän.




Pudotettiin L kentälle lasten tapellessa autossa... mun saatesanat oli että mee Anthony’s:iin, tilaa olut ja hyvä lounas, nauti matkasta, älä kuole. On jotenkin hullua miten sitä pelkää... "Älä kävele keskustassa yöllä... älä sitä ja älä tätä" Suomi ei enää ole koti, Helsinki ei enää ole oma kaupunki... se on vieras ja vähän pelottava.

M toi koulusta mukanaan ekat läksynsä ja niitä sit väsättiin tänään yhdessä... Vitsi että mä olen ylepä tosta lapsesta, se osaa melkein kirjoittaa – IHAN ITSE! Tossa se itsekseen vielä harjoittelee mun kirjoittaessa... nyt on vuorossa pikkuaakkosista g ja h.




Mä oon suunnitellut meille kivan viikon, leffailtoja M:n kanssa ja synttäreitä ja kirkkoa ja kaikkea mitä noi nyt tykkää tehdä. Tuleehan mun ikävä, ihan hillitön ikävä... mutta toisaalta on kivaakin kun saa illat puuhailla itsekseen, kirjoittaa ja katsoa omia leffoja ja herkutella kekseillä ja mennä aikaisin nukkumaan... tehdä just mitä tykkää, ilman että tarttee ottaa sitä toista huomioon, laittaa sille – ja itselle – ruokaa, keskustella ja kysellä... Toisaalta näitten suomenreissujen kanssa raskainta on just se kun se on niin kaukana ja eri ajassa ja sen kanssa ei voi puhua. Ei pääse kertomaan kuulumisia ja ajatuksia... Ennen lapsia se matkusti AINA. Se oli kolme viikkoa neljästä reissussa ja välillä pidempäänkin... kerran kokonaisen kesän. Oon tottunut olemaan yksin kotona, en pelkää, osaan puuhata ja siksi kai se omalla tavallaan hyvältä tuntuukin.

Kohta mä saan ton viimeisenkin sänkyyn, abaan telkkarin ja katson viimeviikkoisen Greyn...





Kommentit

  1. iloa ja voimaa tähän viikkoosi!

    Kun en ole työmatkailevaan mieheen tottunut, on aina (vieläkin) iso juttu jos ja kun mies reissuun lähtee. Jotenkin se arjen rytmittäminen tuntuu aivan käsittämättömän kummalliselta ja siksi myös vaivalloiselta yksin.

    Mutta siis, iloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! Meillähän se normitilannekin on se, että L tulee töistä kotiin lasten nukkumaanmenoaikaan tai sen jälkeen... arki siis on ihan sitä samaa ja yhdestä viikonlopusta nyt selviää vaikka päällään seisten :)

      Poista
  2. Näinhän se on, kyllä sitä selviää!
    Mutta siitä huolimatta, kun omassa arjessa on tottunut toisin, se tuntuu tosi kummalliselta. Ja vielä kummallisemmalta tuntuu ajatus siitä, että toisille se on sitä ihan normaalia arkea...

    Meillä tuo miehenpuoli reissaa ehkä kerran-pari vuodessa, ja ihan olen vielä täysjärkinen :)
    Kieltämättä myös niissä illoissa on semmoista omaa yleellisyyttä, kun voi tehdä "ihan mitä tykkää" (mennä hirmu aikaisin nukkumaan?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, nykyäänhän L ei työnpuolesta matkusta ollenkaan ja tää vuosittainen matka äitiä katsomaan on se ainoa kerta kun se on poissa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi