Siirry pääsisältöön

onneksi jokainen päivä on uusi alku


Joskus Usein olis parempi vaan pitää päänsä kiinni... iltapäivään mennessä kun alkoi hymy vähän hyytymään... K jätti – tai siis mähän se aikuinen olen eli minä jätin – mun puhelimen Klinikalle kun lähdettiin sieltä hakemaan M:aa palataksemme takaisin samaan paikkaan... Olis vaan pitänyt heti tarkistaa että kaikki on mukana kun armas liimanäppi oli elektroniikkaa jo kerinnyt lainaamaan ja tarvitsemaan. Puhelin saatiin asiallisesti takaisin, M terapiaan ja me lähdettiin ruokakauppaan... ensin huutaa kärryissä O, sitten K ja lopulta taas O. Leppoisaa ruokatarvikkeiden hankintaa. O jatkaa raivoamistaan ajomatkan Klinikalle ja rauhoittuu välillä kun tajuan soittaa sille toistolla iki-ihanaa sukellusvenelaulua aka ”Yellow Submarine”... loppupäivän olen siis asustellut sukellusveneessä. Klinikan pihassa kysyn onko se vielä vihainen mulle – Yeah. En edelleenkään tiedä mistä se niin suutahti. M palaa autoon ja huutaa ja riehuu ja vaatii... Ole ystävällinen äläkä huuda mulle, mitä tarvitset? Hetken se puhuu ja sit se taas huutaa ja vaatii... mä haluun kans huutaa ja vaatia.

Kotona kaikki kiljuu nälkää ja mä yritän kuumeisesti taikoa meille ruokaa kaikkien kolmen tarjotessa – just tässä tilanteessa ei niin toivottua -  apuaan. Lopulta M saa rikkoa kananmunat – väittää syövänsä kahdeksan – O saa kaataa jauhot kulhoon ja K laittaa uudet kynttilät kynttilänjalkoihin ja tuikkuihin... Niin, me syödään illallinen kynttilänvalossa lasten kanssa jokainen ilta, pankaahan paremmaks. Työskentelyä säestää O:n kysymys – Can I try it? – joo et voi just nyt... lopulta heitän ne karjunnan säestämänä ulos keittiöstä ja otan ne kohta takaisin kattamaan pöytää. Kun aamiainen – siis syötiin aamiaista päivälliseksi – on lopulta pöydässä ei kukaan muu kuin O oikeastaan tee muuta kuin närpi ruokaansa... Kiva, kiitti, moi!

Mä yritän korjata pöytää tai siis en korjata pöytää vaan latoa astioita tiskariin ja samalla kolmikko juoksee kiljuen ympyrää keittiössä... lasken kymmeneen, sataan, tuhanteen... nyt kele nukkumaan! Sama meno jatkuu alastomana yläkerrassa ja niinhän siinä käy että seuraavaksi mä luuttuan pissoja lattialta ja kerrossängyn tikkaista ja matolta ja etsin samalla kadonneita hammasharjoja ja yritän karjuntani säestämänä estää ketään levittämästä sitä pissalammikkoa laajemmalle...  Mihin katosi kaikki se laupeus? Mihin katosi lehmänhermot? Mihin katosi seesteinen olotila? Nyt puren hammasta kun M käy muutaman kymmenen sekuntin välein kysymässä koska tuun nukkumaan... EN KOSKAAN!!!!

Tartu hyvään, tartu hyvään, tartu hyvään... Tartu siihen hetkeen kun M selittää autossa kuinka sen suu on ympyrä... Täh? – No, kun mä olen YLLÄTTYNYT – Aah... Mistä? – No, siitä et sataa – Ok – Mamma, tiesitkö että yllättyneen ihmisen suu on ympyrä? – Joo. En naura, hymyilen ja senkin salaa. Olen ylpeä sen kömpelöstä tavasta... se oppii ilmeitä ja eleitä ja tunteita, sen suu on ympyrä kun se yllättyy. Tartu siihen kun Ms Tiffany sanoi että M halusi laulaa hänelle Happy Birthday ja johti koko luokan laulantaa tai Ms Akilan kiitoskirjeeseen M:n repussa - lähetin sille oman pullan kun se sanoi et aina kuolaa mun leipomuksia M:n eväslaatikossa... Tartu siihen hetkeen kun O tulee terapiastaan ja kertoo heti ekana olleensa TOSI hyvä kuuntelija ja tehneensä mitä käskettiin... Ms Karen oli myös sitä mieltä et jätkä oli saanut korvansa toimimaan ja oli suorastaan poikkeuksellisen yhteistyökykyinen.  Nyt nauran ja niin nauraa O:kin ja Karen. Tartu siihen hetkeen että K 2v 5kk osas hakea ne uudet kynttilät autotallista ja että ne - kaikki kolme - haluaa auttaa ja kattaa pöydän ja... tartu siihen... tartu, tartu, tartu! Katso positiiviseen, laske sataan... 

Mutta mä en ole ollut hetkeäkään yksin torstain jälkeen – no, tänä aamuna 90 minuuttia ilman lapsia – mulla on koko ajan vähintään yksi kolmesta kyljessä kiinni... M haluaa olla sylissä, se haluaa että pidän siitä kiinni, se haluaa olla mun vieressä, se haluaa olla mussa kiinni, se haluaa pitää mua kädestä, se haluaa et tuun sen kanssa nukkumaan, M haluaa, haluaa, haluaa... sillä on ikävä ja se on kuin iilimato, se imee musta viimeisetkin mehut. Mä haluan että joku ei kokoajan haluais. Jos kukaan muu ei halua mitään, niin Koira ainakin haluaa – ruokaa, pissalle, sisään, ulos... Ja sit taas joku muu ehtiikin jo taas haluamaan.

Onneksi jokainen aamu saa aloittaa alusta. Saa taas yrittää olla vähän pitkämielisempi ja rauhallisempi ja parempi... parempi äiti, parempi ihminen. Huomenna uus yritys, eikä tää nyt ihan suohon mennyt tämäkään, en edes itkenyt ja kaikki meni nukkumaan ihan kohtuullisen hyvillä mielin, paitsi K... tekis mieli herättää se, pyytää anteeksi ja halata.

Lähden yläkertaan lukemaan, M:aa pelottaa...


Kommentit

  1. voi! Se on tuo vaihe kun ne ovat niin pieniä ja haluavat ja tarvitsevat ihan koko ajan.
    Se ON rankkaa, silloinkin kun kaikki periaatteessa menee ihan hyvin. Ne tulevat niin iholle...

    ja kiitos kyllä - muutama kiva muffinsiresepti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihollahan ne on kaikki kolme, mutta se M:n jatkuva sylissä olo ja heijaaminen ja koskeminen...

      Laitan sulle pian reseptejä... huomenna? Mulla on se yks yleispätevä jota vähän aina muokkaan kaapin sisällön mukaan... Muffinsseille tee puolikas satsi ja paista 175C noin vartti

      Omenakakku:

      4 isoa omenaa raastettuna
      2 kananmunaa
      1-2 dl sokeria
      1,5 dl ruokaöljyä

      7,5 dl täysjyvävehnäjauhoja
      1 tl ruokasoodaa
      1/2 tl leivinjauhetta
      1 rkl kanelia
      1 tl inkivääriä

      raasta omenat, sekoita kuivat aineet,vatkaa kananmunat kevyesti ja sekoita sekaan sokeri, öljy ja omenaraaste. Sekoita joukkoon kuivat aineet. Kaada yhteen isoon tai kahteen pienmpään vuokaan, paista 175C noin 40-50min.

      Omenaraasteen sijaan voi käyttää banaaneja tai kesäkurpitsaa tai porkkanaa tai kurpitsaa. Kesäkurpitsan kanssa vähän enemmän sokeria... Jos lapset syö klimppejä voi osan ompuista laittaa palasina, voit myös lisätä suklaarouhetta tai pähkinöitä.

      Poista
  2. Teillä on mennyt hyvin -totta kai ;)- ja hyvin oot jaksanut. Ja tuo se onkin kun aina hoksaisi tarttua niihin ihaniin päivän valopisteisiin. Mie niiin ihailen, ko teillä jo kaikki kolme kattavat pöytääkin. mie en oikein tiiä koska uskaltaisin ees nuiden esikoisten antaa... kuitenkin särkyis lautanen tai lasi tai tai...
    ja tsemppiä vielä loppuihin päiviin!
    Muruset

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on itseasiassa näitten vuosien aikana tullut tosi, tosi vähän tilastotappioita - rikkinäisiä astioita - oliskohan pari lautasta kolhiintunut ja lasi tai kaks mennyt ihan rikki... Meillä ne saa osallistua mun hommiin kun oon NIIN laiska ja huono leikkijä, mieluummin saavat tehdä mun kanssa oikeita juttuja. Laittaa pyykit pesukoneeseen, siirtää märät kuivuriin... "viikata", lajitella jne... tyhjentää tiskikonetta, ruokkia koiraa, viedä roskia ja mitä nyt ikinä keksinkään.

      Poista
  3. testaan jonkun muffinsireseptin viikonloppuaamuna...

    VastaaPoista
  4. Hei! Olen seurannut blogiasi alusta asti, mutta nyt vasta saan aikaiseksi kommentoida. Kerrot usein niin tyhjentävästi, hienosti ja elämänmakuisesti sen, mitä itse en aina osaa pukea sanoiksi. Minulla on 2v.3kk ikäiset kaksoset ja 5-vuotias erityinen esikoistyttö (toistaiseksi dg aistiyliherkkyys), joten ajatuksesi elämästä liippaavat usein tosi läheltä ja koskettavat. Tämäkin teksti oli kuin suoraan omasta elämästä. Blogisi on tärkeä vertaistuki monelle, itseni mukaanlukien. Kiitos siitä!

    -E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kun luet, mä saan voimia jokaisesta lukijastani :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi